Sisätöistä ei ollut puhettakaan. Lukuun-ottamatta sitä, että niin pienessä mökissä olisi ollut mahdoton mitään semmoista yrittääkään, olivat he — kuten tunnetaan — niin kykenemättömiä mihinkään käsityöhön, ettei semmoista voinut tulla kysymykseenkään. Ei kuulunut mökistä karstan karsketta, ei rukin surinaa, eikä pirran pauketta; ei siellä myös kirves kapsahdellut, ei höylä hissahdellut eikä saha karnahdellut. Kuitenkin kuului mökistä joskus jotakin outoa kolketta, joka ei suorastaan kuulunut käsitöihin, vaikka se oli laillaan sisätyötä. Silloin kuin tuo kolke kuului, survottiin mökissä isossa haapaisessa huhmarissa puu-petkeleellä petäjän kuoria hienoksi. — Semmoinen oli talon mylly, semmoiset syötävät suurukset. —
Näin elettiin Oukkarissa talven yli ilman ihmisten avutta, muiden turvan tuottamatta. Kaikki ihmiset ihmettelivät, että millä herran voimalla he hengissä pysyvät, kun Juhoa ei talvikautena näkynyt kylillä apua etsimässä. Usea oli hommassa lähteäkseen katsomaan, oliko heistä enään ainuttakaan päätä hengissä. Pelkkään aikomiseen nuot huolehtimiset kuitenkin jäivät ja oukkarilaiset jäivät kuin jäivätkin oman onnensa nojaan. Juho huolehti kaikkian vähimmän tämmöisistä asioista, sillä petäjäistä oli yllin kyllin; olipa selvää viljaakin pitkin talvea silloin tällöin linnusta keitettyyn laimeaan liemeen velliksi vispata, ja marjoja ja marjavettä pistettiin suuhun petäjäiselle kyytimieheksi —. Hätäkös silloin oli. Se vaan, että talossa oli keväällä aika kasa oikein isoja ja paksuja rukiin-olkeja, jopa niin isoja, että olisivat kelvanneet vaikka minkälaisen huoneen seinälle, nimittäin kuorituita — petäjiä.
X.
Elämää vaan.
On kulunut joku aika. Eteenpäin on pyritty Oukkarissa ja eteenpäin on laillaan mentykin. Juho on vointinsa mukaan koettanut purastaa peltoa. Paljon ei sitä karttunut, sillä kovaa vastarintaa tekivät kankaan kivet ja ikikorven kannot. Vähitellen karttui sitä kuitenkin, niin että voitiin kylvää perunaa ja vähän muutakin viljaa. Niittypalasia oli Juho myös kokenut raivata korven laiteille, mutta eipä sitäkään paljon tullut, sillä: "yhtäällä on yhden jälki", varsinkin uutta taloa tehdessä.
Hyötymään päin sitä kuitenkin oltiin yhdessä ja toisessa suhteessa. Rukiita oli saatu ensimäisestä halmeesta kokonaista kaksi tynnyrillistä ja se oli paljon; toista kaskea oli kaadettu. Vasikat olivat kasonneet aikaisiksi elukoiksi; ne olivat poikineet ja lypsivät nyt maitoa. Petäjät seisoivat yhtä uljaina ja hyväntahtoisina kuin ennenkin, tarjoten nahkaansa yhtä alttiisti kuin ennenkin perheen tarpeeksi, jos muutoin entiset petäjä-varat puuttuisivat. Lintumaat sekä marikot olivat entisessä kunnossa; siis entiset edut olivat aivan samat kuin ennenkin ja mitä oli työn kautta hyödytty, se oli pelkkä voitto.
Kun näin hyvästi asiat olivat, oltiin hyvässä toivossa. Juho jo usein puhui uuden ja paremman asuinhuoneen teosta, mutta siltäänpä se aina jäi.
"Jospa meillä heti alussa olisi ollut näin vapaa ja ominainen talonpaikka, niin toisin olisivat nyt asiamme … olisi parempi tupakin, vaikka hyvä tämä näinkin on, parempi kuin mitenkään muutoin… Jospa oltaisiin edes nuorempia," arveli Juho joskus.
Eipä kummakaan, vaikka Juho tavasta näin arvelikin. Hän oli jo ikämies. Päälliseksi olivat koko elämänaikaiset ankarat ponnistukset, nälkä ja kärsimiset hänet ennen aikaansa vanhantaneet. Kai tunsi Juho voimansa vähenevän edellä mainituita sanoja lausuissaan.
Niin. Olihan hieman edistytty kaikilla aloilla, mutta eräässä suhteessa oli taloudellinen edistys suurin ja huomattavin. Talon emäntä, Riettu, oli, näette, siunatussa tilassa, ja kun kesä tuli kauneimmilleen, lahjoitti hän perheelle yhden henkilön lisää. Tämä oli kuudes heidän elävistä lapsistaan ja tytär se oli.