Tuskin koko elämässään oli Juho ollut niin tukalassa tilassa kuin nyt. Ei ollut ajattelemistakaan saada lasta hengissä viedyksi kirkolle kastettavaksi. Kastamatta ei hän tahtonut missään tapauksessa lasta jättää, sillä Juhosta tuntui synti ja pakanuus pääsevän pesimään perheesen, jos vaan lapsi jäisi pitemmäksi aikaa kastamatta.
"Mutta mitenkä saada pappi tänne näin synkälle salolle, johon oli niin pitkä matka ja johon ei ollut minkäänlaista tietä, eipä edes polkupahastakaan? Ja jospa jotenkin saisi papin, mistä saisi kummit, sillä eipä ole ihmisiä lähellä, ja kukapa turhan-päiten lähtisi semmoista vaivaa näkemään?" mietti Juho.
Vuorokauden vaivasi Juhoa nämät ajatukset, mutta sitten teki hän päätöksensä.
Ensinnä rupesi hän pitämään kummeista huolta, sillä papin saantia ei hän niinkään paljon epäillyt. Kolmen neljänneksen päässä Juhon mökistä oli toinenkin uudis-asukas. Tämä oli Juhon esimerkistä rohkaistuneena ruvennut haluamaan päästäksensä oman turpeen mieheksi. Kappaleen aikaa jälemmin kuin Juho, perusti hänkin mökkinsä kruunun metsään ja tuli niin Oukkarin likimmäiseksi naapuriksi. Kirveläksi kutsuttiin tätä uutta naapuritaloa.
Näiden likimmäisten naapureinsa puoleen kääntyi Juho ensi hädässään. Hän meni Kirvelään, esitti asiansa ja pyysi sekä isäntää että emäntää tulemaan kummeiksi vastasyntyneelle lapsellensa, luvaten papin noutaa kotiinsa. Ilolla lupasivat he sen tehdä ja Juho lähti sieltä suoraan metsiä myöten samoamaan pappilaa kohden. Päästyänsä likimmäiseen taloon, meni hän huoneesen ja pyysi arasti isäntää ja emäntää kummiksi.
"Kyllähän sitä pitäisi, mutta onhan sinne niin pitkä matka, eikähän sinne osaisikaan, kun ei ole tietä eikä mitään," sanoi isäntä, pyörien selin Juhoon, maahanluoduilla silmillä.
Emäntä myös ei ollut Juhoa näkevinäänkään, kuljeskelihan vaan siinä maatapäisenä.
Juho ymmärsi oitis, ettei heidän haluta. Alakuloisena lähti hän. Pihalla tapasi hän talon rengin ja piian.
"Ehkä nuot… He eivät ole rikkaita," ajatteli Juho.
Hän läheni heitä ja pyysi kummeiksi.