"Semmoiset vaivat maksetaan vanhurskasten ylösnousemisessa… 'Minkä te teitte yhdelle näistä pienimmistä, sen te teitte minulle'. Muistakaa näitä Vapahtajan omia sanoja," muistutti Juho terävästi.
Vesikierteet nousivat kirkkoherran silmiin. Hän tarttui syliksi ryysyiseen Juhoon ja virkahti:
"Olette oikeassa, veliseni. Te olette antaneet minulle terveellisen muistutuksen; kiitos siitä! — Kun minä otan vähän ruokaa, niin sitten heti lähdemme," sanoi kirkkoherra.
Juho meni väenpuolelle odottamaan ja kirkkoherra toimitti hänellekin ruokaa.
Kirkkoherra oli hyvänluontoinen mies ja valmis palvelemaan ja auttamaan kaikkia, samassa kuin hän uskon vakuutuksella ja tunnon rauhalla teki työtä sielun hoidossa, eikä vaan palkan edestä ja elääkseen. Mutta vaikka näin oli, tuntui tuo matka hänestä liialliselta ja vastahakoiselta, jopa siihen määrään asti, että oli horjahtua pois oikealta laidalta.
Pian tuli kirkkoherra ja sitten lähdettiin tallustelemaan Juhon mökkiä kohden.
Kirkkoherra oli paljon nuorempi Juhoa, norja ja voimakas mies. Ravakkaasti ja kepeästi käveli hän ja kulkeminen tuntui hänestä leikinteolta.
Kankeasti ja kömpelösti kävi rapistuneen ja vaivoistaan väsyneen Juhon kulku, mutta varmasti. Sääliksi kävi kirkkoherran, kun hän paksuissa, monikertaan paikatuissa sarkavaate-pantuksissa ja tuohivirsuissa mennä väännätteli eteenpäin kuumalla kesähelteellä.
Paljon ei puhuttu taipaleella.
"Tokkohan vaan jaksatte kävellä perille asti?" sanoi kirkkoherra muutamasti.