"Olenpa minä tämän välin niin monasti … kunhan vaan itse jaksaisitte," arveli Juho.
"Eikö noihin teidän virsuihinne mene vesi?" kysyi kirkkoherra eräällä vetisellä rämeellä.
"Tottahan menee jos tuleekin… Pahemmin on teidän laitanne, sillä teidän kengissänne ei ole tuloreikiä ja menopaikkoja kyllä löytyy," arveli Juho.
Pian ilmestyi kaksi vastakohtaa. Juho virkistyi sitä paremmaksi kävelijäksi, mitä enemmän hän kulki, mutta kirkkoherra teki uupumusta. Kangistuneet ja köntistyneet jäsenet norjenivat ja notkistuivat vaan Juholla, kun hän sai niitä kiusailla ja liikutella, jota vastaan kirkkoherran vähemmän kärsineet ja harjoitetut raajat alkoivat uupua ja veltostua.
Juhon vauhti kävi viimein niin sietämättömäksi, ettei kirkkoherra ollut mitenkään voida perässä pysyä. Kivi kiveltä, kanto kannolta ja mätäs mättäältä otti Juho semmoisia harppoja, että olisi luullut jonkun jousen häntä nakkelevan.
"Ai, ai, Juho! Älkää kävelkö niin hurjasti, minä en voi seurata," sanoi kirkkoherra viimein.
"Joko nyt?" sanoi Juho ja hiljensi vauhtiansa.
Illalla ehdittiin muutamaan taloon ja jäätiin siihen yöksi.
"Meidän pitää lähteä auringon noustessa, että kerkeän palata huomenna kotiin," sanoi kirkkoherra Juholle.
"Kyllä."