"Herätä sinä minua, jos en minä itse heräisi, pyyteli kirkkoherra.
"Kyllä."
Kovin kipeinä ja kankeina olivat kirkkoherran kintut, kun Juho hänet aamulla herätti. Tuntui siltä, ettei niillä ensinkään voi kävellä. Kuitenkin lähdettiin taipaleelle. Kaikessa kömpelyydessään ja kankeudessaan oli Juho nyt verrattain parempi kävelymies kuin kirkkoherra. Vähitellen vertyivät kirkkoherrankin jalat niin, että voitiin mennä tavallista kytkää.
"Onko täällä kummejakaan?" kysyi kirkkoherra, kun oli kappaleen aikaa kävelty.
"Eiköpä niitä liene," sanoi Juho, eikä kääntänyt päätänsäkään, kävellä telsi vaan.
Se oli ainoa haastelu, mitä tällä viime taipaleella puhuttiin.
Nyt tultiin perille. Mikä näky. Kauhean korkean vaaran kupeella, pienessä jylhän ja synkän korven silmässä on Juhon asumus, mataloine asuin-, navetta- ja vaja-huoneineen. Kevätkesän aamupäivän aurinko lempeästi ja lämpymästi valaisi ja lämmitti kolkkoa ja jylhää seutua ja Lemmeslammen tyyni ja peilikirkas pinta näytti siltä, kuin se silmää iskien olisi kuiskinut: täälläkin asuu ihmisiä, joilla on sydän.
Kirkkoherra oli kyllä kuullut puhuttavan Oukkarin yksinkertaisesta ja alkuperäisestä elämästä ja asunnosta, mutta tämmöiseksi ei hän ollut sitä käsittänyt; mielikuvitus kertomusten johdosta oli synnyttänyt väärän kuvan. Omituisilta siis näyttivät todellisuudessa nämät talouden huoneet jo päältäkin päin, pitkine tasaamattomine nurkkineen ja veistämättömine hirsineen.
Pihalla vastaan-ottamassa oli koko Oukkarin lapsiliuta ryysyvaatteineen, ja sieltä täältä pilkisti heidän paljas ihonsa repaleisten ryysyjen alta. Kullakin heillä oli aivan uudet tuohivirsut jalvoissa, ja siitä piti ymmärtää, että he olivat oikein juhlatamineissaan. Etunenässä seisoi Kirvelän Tahvo lakki kourassa; hänelläkin oli uudet virsut jalvoissa ja yhtä monikertaan paikatut vaatteet päällä kuin Oukkarillakin. Syvästi kumartaen toivotti hän kirkkoherran tervetulleeksi.
Kirkkoherra astui esille ja tervehti vastaan-ottajia. Sitten rupesi hän pyrkimään huoneesen ja Juho avasi tuohi-ovensa. Köykkysissään astui kirkkoherra sisälle. Huoneessa oli melkein pimeä, sillä ne muutamat lasinsirpaleet, jotka Juho oli seinään sovittanut, olivat savun ja lian kanssa niin piintyneet, ettei tiennyt juuri, oliko huoneessa ikkunoita olemassakaan. Sitten vasta kun silmä oli tottunut tuohon ankaraan hämärään, huomasi parilla seinällä jotakin mustan-punaiselta kuultavaa pientä reikää.