Heti kun kirkkoherra oli huoneesen astunut, painoi Juho oven kiinni. Köykkysissään yritti kirkkoherra astumaan eteenpäin, mutta ensimäisen askeleen otettuansa, kompastui hän kantoon ja kaatui ylönkuppuraisiaan. Ponnahtaen siitä ylös, löi hän päänsä kattoon, sillä hän oli tavallista pitempi mies.
"Antakaa oven olla auki. Täällä on niin pimeä, etten näe vähääkään eteeni ja loukon itseni palasiksi," kehoitti kirkkoherra ulkopuolella ovenvartiana olevaa Juhoa.
Juho totteli ja nyt rupesi kirkkoherra paremmin näkemään eteensä.
Omituinen näky aukeni kirkkoherran eteen täälläkin. Korkeita kantoja oli siellä täällä permannolla, eikä minkäänlaista lattiaa ollut, paljas maa vaan kantojen välillä. Perällä makasi talon emäntä lapsivuodettansa. Vuoteena oli hänellä vanha rikkinäinen takareki, jonka päällä oli joitakin kirveellä veistetyitä lautoja. — Joiltakin mastopuun hakijoilta oli särkynyt takareki, jonka vuoksi he heittivät sen kelpaamattomana metsään. Tämän sattui Juho löytämään ja hänen mielestään oli väärin, että semmoinen taideteos saa jäädä metsän hyväksi. Sentähden kantoi hän sen kotiinsa ja nyt hän oli sovittanut sen tärkeään toimeensa, ja semmoisena oli se talon ainoana ylellisyys-tavarana.
Siinä ei vielä kaikki. Tämän omituisen, ryysyillä peitetyn vuoteen kohdalle seinään oli lyöty jotenkin pitkä, koukkupäinen ja tukeva puunaula. Pitkästä vitsasangasta riippui naulan koukussa tavattoman iso tuohinen. Se oli tehty eri tavalla kuin tavalliset tuohiset. Ensinnäkin oli se tavattoman pitkä leveytensä suhteen ja kaksinkertainen joka paikasta, paikoin useamman kertainenkin. Tuohia oli pantu pitkittäin ja poikittain ja selvästi näki, että se oli tehty useammasta kappaleesta. Lutasimia oli siinä tavallista enemmän, laidoillakin, ja paikoittain oli niitä pantu ristiinkin, ikäänkuin koristukseksi. Huomiota herätti sekin, kuin siinä joka paikassa oli tuohen ihopuoli päälläpäin, aivan päinvastoin kuin tavallisesti.
Oitis herätti tuo kummallinen koukusta riippuva tuohinen kirkkoherran huomion. Hänen ajatuksensa pyörähtivät juuri miettimään tuon kummallisen esineen merkitystä, mutta samassa sai hän elävän ja todellisen vastauksen kysyville mietteillensä. Pieni, kireä ja äkkinäinen kirahdus kuului kummallisesta tuohisesta, ja vaimo ojensi heti kätensä ja alkoi liikuttaa riippuvaa tuohista. Kirkkoherra oikein säpsähti tuota outoa ilmiöä. "Kehto", mutisi hän puoli-ääneen. Vaimon liikutellessa pienokaistaan, huomasi kirkkoherra, että tuossa uuden-aikaisessa kehdossa oli tuohen ihopuoli kehdon sisäpuolella samoin kuin päälläkin päin. — Juho oli ollut näin juhlallisessa tilassa oikein taitelijatuulella.
Kirkkoherra oli nähnyt kylläksi. Hän kömpi ovesta ulos, missä Juho ja
Tahvo, ynnä talon lapset olivat uskollisesti vahtia seisomassa.
"Ketä tässä kirjoitetaan kummeiksi?" kysyi kirkkoherra.
"Eipä tässä näy muita vieraita, kun tuo naapurin isäntä," selitti Juho.
"Eikö hänen emäntäänsäkään?"