"Kuinka niin?" kysyi Juho loukatun tunnolla ja rengautti silmänsä suuriksi kuin suitsirenkaat.
"Teidän asuinhuoneenne on niin kurja, etten ole koskaan moista nähnyt, ja teidän koko elämänne osoittaa suurinta kurjuutta ja puutosta, sillä teiltä näyttää puuttuvan välttämättömimmätkin elämän tarpeet," sanoi kirkkoherra avonaisesti.
"Näinköhän arvelette? … minä ajattelen toisin — mikäpä meillä täällä olisi hätänä? Olemmehan itsenäisiä ihmisiä, eikä kukaan täällä meitä sorra, polje eikä tee mitään vääryyttä. Päinvastoin on Jumala antanut ja uskonut meille liiankin paljon ja kaikesta hyvyydestään kiitämme häntä. Loistoa ja ihmisten seuraa emme kaipaa …; syömme mitä saamme ja olemme osaamme tyytyväiset, sillä meillä on Jumala, johon luotamme ja hän kyllä pitää huolen meistä," tuumaili Juho luottavasti,
"Olette oikeassa siinäkin asiassa. Suurin onni ihmiselle on se, että on osaansa tyytyväinen ja pelkää Jumalaa," sanoi kirkkoherra ja tarttui Juhon käteen, merkiksi, että hän on täydellisesti ymmärtänyt Juhon tarkoituksen.
Kun kirkkoherra oli einehtimisensä päälle vähän levähtänyt, hankki hän itsensä paluumatkalle. Emännän ja joka lapsen jätteli hän erikseen hyvästi, ja Kirvelän Tahvo odotti lakki kourassa vuoroaan; viimeiseksi jätteli kirkkoherra hänet hyvästi, lämpymästi kättä puristaen.
Nyt lähti kirkkoherra vuovaamaan kotiansa kohden Juhon opastamana, sillä eihän hän kuuna kullan valkeana olisi omin neuvoinsa osannut sieltä takaisin tulla.
Kotoa lähteissään sieppasi Juho ison sangallisen tuohisen kuopasta ja otti sen mukaansa; se oli tiviisti peitetty tuohi-kannella. Se riippui sangastaan koko taipaleen joko Juhon käsikoukussa tai muutoin kädessä.
"Mitä teillä tuossa tuohisessa on?" kysyi kirkkoherra, kun he olivat jo pitkät matkat kulkeneet.
"Onpahan."
Se oli ainoa sananvaihto, mitä talottomalla taipaleella heidän keskensä puhuttiin.