"Oukkarin lehmien haaskoiltako, vai?"
"Juuri sieltä."
"No, sen parempi Oukkarille. Mutta minulla on eräs ehdoitus sinulle, poikaseni: riisukaa hevonen, pankaa talliin ja kauroja eteen… Metsän kuningas meidän tupaan…; siellä nyljetään se ja siitä hyvästä minä pidän aika peijaat. Mitäs sanot, vai hääh?" esitteli ukko.
"Karhu on minun poikani kaatama; paitsi sitä olen siitä hyvästä luvannut Oukkarille lehmän. Näiden syiden vuoksi en voi sitä kunniaa myöntää kenellekään, vaan otso on vietävä meille ja siellä nyljettävä," sanoi Römölän isäntä, joka oli tullut karhua vastaan-ottamaan ja oli juuri nyt paikalle saapunut.
"Ettetkö anna, hääh…? Mutta minä annan Oukkarille toisen lehmän, kun vaan karhu nyljetään meillä. Mitä sanot, hääh? Tahdotko turhaksi tehdä köyhän vahingon palkkion, vai?" sanoi ukko vakavasti ja katsoi kysyvästi Römölän ukkoa silmiin.
"Se on päätetty. Minä en tahdo kova-onnisen Oukkarin etuja vähentää… Riisukaa hevonen valjaista ja viekää talliin; sitten otso pirttiin — heti, pojat!" sanoi Römölän isäntä.
Tuumasta toimeen. Pian oli otsolta komea turkki riistetty ja myöhään yöhön juotiin iloisesti karhun peijaita, ylistellen nuorta päivän sankaria. — — —
Oukkarissa elettiin vaan entistä tavallista elämää, kappaletta kuivempaa vaan, sillä pienen lapsenkaan suuhun ei ollut maitotilkkaa antaa. Riettu tahtoi olla vielä pahalla päällä tapahtuneen kovan-onnen vuoksi.
"Kun et korjannut edes niitä haaskojakaan, olisihan niistä jotakaan ruoan-apua saanut," sanoi Riettu eräänä kertana.
"Mitäpä me niistä… Minkä Jumala on sallinut tapahtua, ei voi ihminen sitä toiseksi tehdä…; eikäpähän niistä olisi paljon tainnut ruoan-apua kointua … kovin oli karhu raadellut," arveli Juho.