"Hääh? Karhuko kaatanut taas?" kysyi ukko, sillä hänen kuulonsa oli käynyt huonoksi.
"Eikä ole … karhu on nyt kaadettu itse," sanoi Vilho hilpeästi kimakalla äänellä.
"Kuinka … karhuko kaadettu, vai?" sanoi ukko, kallistaen korvaansa.
"Juuri niin," huudahti Vilho melkein ukon korvaan.
"Annas katson… Eihän toki liene tarkoituksesi puijata vanhaa miestä," sanoi ukko ja alkoi kömpiä ylös.
Hän mennä köntysteli suoraa päätä reen luo ja kohotti peittoa; sitten pyyhkäsi hän kämmenellään pitkin otson lihavaa selkää.
"Tosi…; ei mitään vilppiä. Onko meidän kylässäkin semmoisia miehiä? Jos on, sen parempi heille — … Kuka — hääh…?" sanoi ukko ja oikaisi itsensä suoraksi.
"Minun luodistani sai otso surmansa," sanoi Vilho.
"Kas pertanan poikaa … miespä sinusta … sen parempi sinulle… Mutta mistä — hääh?" tuumaili ukko.
"Lemmeskorvesta," selitti Vilho.