He olivat oikein työteliästä ja säästäväistä väkeä. Vanhukset olivat jo ikäihmisiä, mutta kovasti he tehdä koputtivat vielä työtä. Heillä oli kolme aikaista poikaa, terveitä ja rotevia kaikki. Kaksi näistä pojistakin oli varsin työteliästä, mutta kolmannelle pojalle ei näyttänyt työ olevan mitään herkkua. Vanhemmat ja toiset veljet häntä usein tuosta velttoudesta ja lurjustelemisesta muistuttivat, mutta pitkälle se ei auttanut. Sillä kerralla hän vähän longahteli, mutta kun vaan muiden silmä välttyi, lähti hän lurjastelemaan ja oli useinkin niillä retkillä päiväkaudet. Tämän pojan nimi oli Yrrö.
Talo kun oli hyvässä voimassa ja kaikkia elintarpeita oli kyllitellen, niin ei Yrrön velttoudesta pidetty suurta lukua, vaikka häntä usein muistutettiinkin.
Jo aikaisin huomattiin, että Yrröllä oli taipumus hevosiin. Niistä hän puhui alituisesti ja jos joku vieras ajoi kartanolle, oli Yrrö aina vieraan hevosen ympärillä tarkastelemassa ja koettelemassa sitä. Väliin hän omistajalta pyysi hevosta vähän ajaakseen ja kun hän sen luvan sai, silloin hän vasta oli oikeassa elementissään.
Kun Yrrö tuli vanhemmaksi ja miehevämmäksi, ei hän sittenkään halunnut tehdä raskasta maantyötä. Aina vaan samaa lurjustelemista, karkaamista työmailta ja kylissä oleskelemista. Vähän arkana tuli hän illalla kotiin, peljäten saavansa vanhemmiltaan ja veljiltään toria. Niitä hänelle nyt jo aikaisempana annettiinkin oikein kukkuramitalla. Näistä ei Yrrö ollut juuri taallaankaan, sillä hän oli sangen siivoluontoinen mies; nauraa tuhertelihan vaan, kun toiset häntä sättivät ja toruivat laiskuudesta.
Kun Yrrö sai sen verran varoja kokoon kaikenlaisella pikkukaupallaan, hankki hän kohta itselleen hevosen. Tämän saatuaan ei hän enään tehnyt päiväntyötä, ajeli vaan hevosellaan ympäri kyliä, vaihetteli ja liehtasi niiden kanssa. Väliin oli hänellä viisikin kertaa eri hevonen yhdellä ja samalla viikolla. Kotona ei hän käynyt viikkokausiin.
Kuinka hän noilla kaupoillaan hyötyi, ei tietty. Kerran kävi kuitenkin niin, ettei isäukolla sattunutkaan olemaan verorahoja veronmaksun aikana. Silloin vetäsi Yrrö kukkaron naureskellen taskustaan ja luki verorahat isäukon kouraan.
"Saadaan sitä rahoja muutenkin kuin maata tonkimalla", sanoi Yrrö.
Naurun-vienoon vetäysi ukonkin suu ja useita tyytyväisyyden hymähdyksiä pääsi hänen huuliltaan. Tyytyväisiltä näyttivät toiset veljetkin.
Sen koommin ei kukaan enään nurkunut Yrrön toimia eikä työttömyyttä, olipa ja elipä hän miten tahansa.
Yrrö ei nyt monasti näyttänyt silmää kotonaan, vaan oli myötäänsä huijaamassa kylillä, kaupungeissa ja markkinoilla. Alinomaa oli hän hevoskaupan touhussa, vaihetellen, ostaen ja myöden niitä. Hänellä olikin usein maankuuluja juoksijoita.