Lapsi olikin niin hinterä, kivulias ja ruvissa, että kaikki päättelivät, ettei sillä ole pitkiä aikoja elettävissä.
Mutta ihme kumma! Nuo ennustukset eivät toteentuneetkaan. Kaikista vaivoista, kiusauksista ja vastuksista huolimatta jäi poika kuin jäikin elämään. Hinteräisenä, kivulloisena hän tosin pysyi, mutta eli vaan edelleenkin.
Kun hän kasvoi isommaksi, että voi syödä vahvempaa ruokaa ja pitää vähin itsekin itsestänsä huolta, rupesi hän äkkiä hyötymään.
Tultuaan siihen ikään, että voi itsenäisesti ja vapaasti liikkua, sai poika itse pitää toimeentulostansa huolta. Melkein kelvotonna sai hän kävellä retostella talosta taloon elatustaan hankkimassa. Muutamissa taloissa säälittiin häntä ja pidettiin useita vuorokausia. Toisissa ei hänestä juuri paljon välitetty, annettiinhan vaan kuiva leipäpala tai ei sitäkään. Kaikesta tästä huolimatta hyötyi poika kuitenkin niin, että hänen poskensa olivat pulleat kuin limpunleipäre; oikein ne hyllyivät juostessa ja kävellessä. Tämän takia rupesivat ihmiset poikaa kutsumaan Pullo-Heikiksi.
Heikki oli lyhyenläntä kasvultaan, mutta muuten jäntterää rakennetta. Hänellä ei näyttänyt olevan terävää ymmärrystä ja hän tuntui sangen hitaasti rupeavan käsittämään asioita. Kun hänelle selitettiin jotakin, niin hän katsoa töllötti avosuin puhujaan eikä näyttänyt ymmärtävän juuri mitään; hän oli perinyt isänsä paksun pään.
Ei Heikin elämänalku ollut juuri kehittävää ja kasvattavaa laatua. Usein häntä pilkattiin, nimiteltiin ja nyrvittiin niinkuin koiranpenikkaa. Parempiosaisten poikaset useinkin aivan asiatta lyödä mukiloivat häntä, ja silloin itkeä nyrrytteli Heikki tiimakaudet yhtämittaa.
Tämmöisissä oloissa kasvaen, sai poika semmoisen käsityksen, ettei hänestä tule minkäänlaista miestä vaan että koko hänen tuleva elämänsä on yhtenäistä kurjaa kärsimistä. Näiden ajatusten vallitessa oli poika hyvin jörömäinen ja vähäpuheinen. Jos joku yritti hänelle jotakin puhua, vastasi hän vaan yksikantaan: on taikka ei. Talojen välit hän kulki aina yksin ja maatapäisenä. Ei hänellä ollut mitään nuorten poikasten ilveitä, leikkejä eikä koukkuja; hän kulki tietään niinkuin vanha, kaikki elämänkärsimykset ja vaivat kokenut ukko.
* * * * *
Paikkakunnalla oli eräs hiljakkoin nainut mökin mies, jota kutsuttiin Kirves-Mikoksi. Nimensä hän oli saanut siitä, kun hän oli roteva kirvesmies. Mikko teki vuodet melkein läpeensä urakalla salvutöitä; ainoastaan parhaana kesäsydännä hän oli kotitöissään.
Oli Vapunpäivän aika. Kirves-Mikko oli nytkin salvamassa muutamalle talolle luuvariihtä, ja salvos oli likellä tietä. Kaukaa näki Mikko, kun Heikki alakuloisena tulla retosti tietä myöten salvokselle. »Mistäs nyt Heikki poika tulee?» kysyi Mikko iloisesti pojan tultua salvoksen kohdalle.