Heti ryhtyi poika työhön.
Kun poika oli saanut tavaransa myödyksi, toi hän Mikolle kourallisen vaskilantteja.
»Ei, ei. En minä ota niitä, nehän ovat sinun ansiotasi, pidä ne itse», sanoi Mikko.
»Mitä minä niillä tekisin, minä tahdon maksaa ruokani», sanoi Heikki itsepintaisesti.
»Älä ole hauska rahojesi kanssa, kun ei ole mitään pakkoa niitä kuluttaa, kyllä sinä silti saat minun kontistani syödä. Kokoile nyt niin paljon rahoja, että saat kengät jalkaasi», kehoitteli Mikko.
»Mitähän minä nyt tekisin, kun ei ole enää lastunkantamista eikä parkinkiskomista?» kysyi Heikki eräänä kertana.
»Enpä nyt oikein tiedä, jokohan rupeisit soittelemaan», arveli Mikko leikillisesti.
»Mutta kun minulla ei ole, millä minä soittelisin», muistutti Heikki.
»Minun täytyy yönseutuna tehdä sinulle torvi», lupaili Mikko.
Kun he menivät Seinälään taasenkin yöksi, hakkasi Mikko lepänkappaleen tienvierestä ja vei sen mennessään yöpaikkaansa. Siellä hän kaverteli lepästä oikein rattisuisen torven. Hän laittoi sen hienompaan päähän ohuesta katajanlastusta kielen, ja torvi rupesi heti törähtelemään. Heikki oikein vapisi innostuksesta ja pyhästä kunnioituksesta, kun kuuli todellakin torven ääntelevän. Mikko antoi Heikinkin koetella torven tenhovoimaa, ja sitä ihastusta ja riemua ei voi kielin kertoa, mitä poika nyt tunsi. Mikko selitti, ettei torvi vielä ollutkaan valmis. Hän poltti torven kupeeseen kaksi pientä reikää ja sanoi sitten Heikille, että hänen tuli pitää soittaissaan sormiansa noiden reikien päällä ja vuorotellen nostella niitä ja sulkea reiät jälleen, niin torvi antaa aina eri äänen.