Huhut Annan ja Yrjön suhteesta alkoivat toteentua. Eräänä kauniina talvipäivänä ajaa karautti Kirves-Mikkolan kartanolle pulskalla hevosella ja reellä pari miestä; he olivat Seinälän sulhasväkeä. Kun he astuivat huoneeseen, tuli talonväki heitä tervehtimään, mutta kovin ujosteli ja punasteli Anna sitä tehdessään.
Mitä siitä. Kihlajaisethan siinä tuli kuin tulikin, eikä kellään ollut mitään vastaansanomista; asia lieneekin jo ennen varaselta ollut hiljaisuudessa sovittu. Heikki otti nyt kasakkinsa juhlallisesti esiin, avasi sen ja pani seisomaan kamarinsa pöydälle. Salakähmää oli hän pannut puhtaan paidankin päälleen ja nyt hän karisti perskat pois känäpiipustaan ja täytti sen kasakilla. Heikiltäkin tultiin kysymään, olisiko hänellä mitään vastaansanomista, jos Anna nyt vietäisiin pois.
»Mitäpäs minulla… Mutta sen sanon, että Annaa pitää hyvästi kohdella; hän on hyvä tyttö», tuumaili Heikki.
»Hyvästi minä aionkin häntä pitää», sanoi sulhanen naurussa suin.
Mutta Heikin silmistä vierähti pari kyyneltä, joita hän koki tuhria näkymättömiin karkealla kädenseljällään.
Juhlallisesti tarjosi Heikki kasakkia sulhasjoukollekin. Hänen mielikseen pistivät he piippuunsa, ja Heikki näytti olevan hyvin itsenäinen ja hyvällä tuulella.
»Kas vaan! Oikeinhan Heikilläkin on kaupungin tupakkaa», sanoi sulhanen piippuun pannessaan.
»Ei minulla monasti…», sanoi Heikki.
Heikki tuli nyt totisen näköiseksi ja näytti miettivän jotakin. Yhtäkkiä puhalsi hän paksun savun suustaan ja sanoi samassa: »Poimitaan se mehevä marja kaukaisiltai kankahilta», ja samassa katsoa vilkaisi hän Annaa ja Yrjöä silmiin, ja nyt nähtiin Heikin pulloposket olevan hymyn vuoksi hyvin kikkeränä.
Asiat menivät tavallista rataansa, ja tuo Kirves-Mikkolan metsäkukka vietiin vankkaan Seinälän taloon.