»Mikäs se sitten olisi?» sanoi Siina, tarkistaen kuuloaan ja huomaavaisuuttaan.
»Asia on sitä laatua, etten tiedä, uskallanko sitä ensinkään sanoa.»
»Olisi sitten ollut paras, ett'ette olisi ollenkaan sitä ilmoittanut», sanoi neito.
»Mi-mi-nä ra-kastan teitä sydämestäni», änkytti Kaalu.
Siina kalpeni, vetääntyi taammaksi, eikä voinut vähään aikaan virkkaa mitään.
»Kuinka te rohkenette semmoista sanoa? Te, jolla on jo melkein kihlattu morsian. Te, joka olette minua niin suuresti pilkannut ja halveksinut. Luuletteko, että naisen sydän on teidän leikkikalunne, jonka kanssa saatte menetellä niinkuin haluttaa. Teillä on häilyvä sydän, joka ei pidä mitään pyhänä, eikä minua haluta sitoa kohtaloani niin horjuvaan mieheen. Hävetkää toki vähän ja menkää morsiamenne luo ja pitäkää pyhänä liittonne, jonka kerran olette solmineet», sanoi Siina.
Kaalu oli niinkuin puusta pudonnut. Hän luuli kuvitellun etevämmyytensä nojalla olevansa oikeutettu saamaan kenen tytön suostumuksen hyvänsä. Ja nyt tuo Ritulan hento tyttö antoi hänelle rukkaset.
Äänetönnä lähtivät he kävelemään Ritulaa kohden. Kartanoon vievälle portille tultuaan ojensi Kaalu kätensä hyvästijätöksi Siinalle, ja äänetönnä puristi tämä hieman Kaalun tarjottua kättä.
Kaalu lähti nyt tallustelemaan Piirolaa kohden, mieli syttäkin mustempana.
Sinne tultuaan oli hän vähäpuheinen ja jörömäinen. Tämän huomasi talon väkikin ja he ihmettelivät, mikä on mahtanut sulhasmiehelle tulia, kun hänessä on tapahtunut sellainen mielenmuutos.