"Pian katosi Almaltakin kaikki entinen iloisuus ja hilpeä mieliala, ja raskas surumielisyys sai hänessä vallan: hän itki usein niin paljon, että oli vedeksi rauveta, sillä hänellekin oli täydellisesti selvinnyt asiain nykyinen kamala tila. —"
— "Seis, veikkonen, nyt ymmärrän, että sinä juuri itse olet syypää nykyiseen katkeraan, raskaasen ja murheelliseen elämääsi", sanoin Kallelle.
"Sen kyllä itsekin hyvin kyllä tiedän ja sehän se juuri pahinta onkin. Jos heti avioliittomme alussa olisin kohdellut Almaa hellästi ja sydämellisesti, niin olisi hänestä voinut tulla mitä parhain aviovaimo, sillä hän oli lempeä ja helläsydäminen ihminen, jonka ainoana ja pahimpana vikana lienee ollut, että hänellä oli perhosen sydän, joka tahtoi lentää kukasta kukkaan ja nauttia elämästä silloin kuin sitä tarjolla oli. Ei minun olisi pitänyt niin pahakseni panna hänen iloista ja ehkä viatonta hilpeää luonnettansa, mutta minä en voi siihen mitään. Usein olen itseäni pitänyt kovan tarkastuksen alaisena ja olen huomannut, että minussa on paljon vääryyttä ja tylyyttä aviokumppaniani kohtaan. Olen koettanut lievennellä hänen suruaan ja asettua lempeämmälle kannalle hänen suhteensa, mutta se ei ole onnistunut. Kylmäksi, kuolleeksi ovat nämät yritykset aina jääneet, ja sama surumielisyys on jäänyt vallitsemaan kahdenpuolen.
"Sananlasku sanoo: 'Joka ei parane, se pahenee', ja niin kävi tässäkin. Minun suruni ja vastenmielisyyteni paheni vaan päivä päivältä. Se ei jättänyt minua rauhaan teillä, ei tien vieressä, ei päivällä, eikä yöllä, ja levottomilla lepohetkillä olivat ne rauhattomasti nukkuessani unissakin vaivoinani. Jos olin työssä, oli murhe aina minua rasittamassa. Olinpa kotona tai kylässä, aina seurasi tuo polttava suru mukanani.
"Kun tulin illoin kotiani työstä, oli sinne meno niin vastahakoista, ettei askel tahtonut askeleen eteen päästä. Arvaa sen, minkälainen siellä kotona sitten oli olla. Surumielisen vaimoni katse kohtasi minua ensimäiseksi, se vihloi sydäntäni, kun tiesin itsenikin suuresti syypääksi nykyiseen sietämättömään tilaamme. Ruoka ei maistanut, ja oikeata virkistävää unta en saanut vuosikausiin.
"Tuskissani rupesin ryypiskelemään, ensin salaa, mutta sittemminhän se tuli julkiseksi, sillä eihän ne toimet kauvan salassa pysy. Niin tavoin tuli minusta patajuoppo.
"Vaimoni surua tämä havainto lisäsi kaksinkerroin. Hän koetti minua lempeästi pyydellä luopumaan tuosta turmiota tuottavasta tavasta, mutta minä ilkuin ja pilkkailin vaan häntä. Ensimmältä tuntui tuo väärä lähde lieventävän sydämeni polttavaa surua, mutta pian se tuli takaisin kaksinkertaisella voimalla.
"Tämmöistä menoa kesti pari vuotta. Silloin huomasin, että jos tätä jatkan pitemmältä, niin kiiruhtaa se kaksinkertaisella voimalla menoani maan mustiin multiin. Aloin taistelun juomahimoani vastaan ja voitin sen, mutta se ei parantanut vähääkään asiain tilaa.
"Olen unhottanut mainita, että vaikka välimme oli semmoinen kuin se oli, syntyi meille kuitenkin kaksi tervettä ja kaunista tytärtä, joista vanhimman nimi oli Ella ja nuorimman Lilli.
"Nämä olivat ainoa iloni tässä synkässä ja surkeassa elämässäni. Kun vanhin tytär tuli siihen ikään, että hän voi tuntea minut, oli hän heti kotiintultuani syliini pyrkimässä. En ollut saada takkiani riisutuksi yltäni, kun hän oli polvissani kiinni ja hoki: 'itä, itä!' Kun ehdin istumaan, oli hän kohta kömpimässä polvilleni, ja hän silitteli kuihtuneita kasvojani ja siivoamatonta partaani. Minä lemmin lapsiani kaikella isällisellä helleydellä ja rakkaudella, millä ikänä vanhin voi lastansa rakastaa. Kylällä käydessäni toin heille aina makeisia, vaalin kaikella tavalla heitä, riisuin maatepannessa ja puetin heidät ylösnoustua sekä hyväilin heitä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Kaikki se tulinen rakkaus ja hellyys, millä olin Almaa rakastanut, kohdistui nyt lapsiin. Vaan Alman ja lasten suhde pysyi kylmempänä.