"Näytti siltä, kuin hänen sydämestään olisi onneton kokemus jo vienyt kaiken kyvyn rakkauteen niin typi tarkkaan, ettei voimakas äiteyden tunnekaan enää voinut näitä tunteita eheäksi tehdä ja eloon herättää.
"Tämmöistä on elämämme tähän saakka ollut, eikä se näytä siitä paranevan. Se on murtanut ja murskannut elämämme onnen, musertanut sydämemme ja turmellut ruumiini terveyden. Tässä seison nyt musertuneena miehenä, enkä voi parhaalla tahdollanikaan elämäämme paremmaksi ja toisenlaiseksi tehdä," sanoi Kalle epätoivoisena ja alakuloisena.
Surumielin jätteli hän minut hyvästi ja alkoi kävellä kotiansa kohden.
Minä jäin huoneeseni käsiposkella miettimään ystäväni surullista elämäntarinaa.
III.
Oli kulunut aikaa kolmen vuoden paikkeille. Sillävälin oli kurja Kalle-ystäväni alituisesti mielessäni. Ajattelin hänen surullista ja katkeraa elämäänsä, ja Kallea pidin suurimpana syyllisenä. Hän oli perusteettomilla ennakkoluuloillaan ja liikanaisella jäykkyydellään, jota hän mielestään kuvitteli miehuutensa merkkinä, katkeroittanut ja myrkyttänyt sekä oman että vaimonsa elämän.
Enpä aivan vähääkään hämmästynyt, kun eräänä aamuna Kalle astua topsautti kamariini. Hän oli yhtä surkastunut ja kuihtunut kuin ennenkin, mutta paljon iloisemmalta hän sentään näytti.
"Hyvää päivää, ystävä hyvä!" sanoi hän iloisesti tullessaan minua tervehtimään.
"Noh, terve, terve tuloa!" sanoin hänelle vastaukseksi ja kehoitin istumaan.
"No, kuinka siellä kotonasi nykyään voidaan?" kysyin puheen aluksi.