"Vähätpä sinun rahoistasi; kyllä minulla jo siksi varoja on, että haitatta voin sinut jonkun ajan luonani pitää. Ole nyt vaan vapaasti täällä, niinkuin kotonasi, ja heitä kaikki huolesi ja surusi Herran haltuun!" koetin häntä lohdutella.
Hän jäikin olemaan luonani. Minä keritsin hänen tukkansa, ajelin partansa ja toimitin hänet kylpemään, jossa hän pestiin saippuan kanssa puhtaaksi; vaatteet puhdistettiin ja korjattiin, ja kaiken tämän tehtyä hänestä tuli niinkuin toinen mies; hän rupesi jo näyttämään ihmiseltä.
Ensimältä ei hän syönyt paljon mitään, mutta vähitellen rupesi hän syömään runsaammin. Tämä nähtävästi rupesi häntä virkistämään ja voimistuttamaan. Moneen viikkoon ei hän kyennyt tekemään mitään, mutta voimistuttuaan alkoi hänelle aika käydä ikäväksi ja hän rupesi tekemään kaikenlaista pientä askaretta.
Kun hän voimistui täydelleen, rupesin vihdoin esittelemään hänelle, että hän ryhtyisi isompaan työhön, josta hän saisi palkan, ja lupasin hänelle hankkia työpaikan. Hän suostuikin esitykseeni, ja niin lähdimme yhdessä työhön.
Ennen pitkää huomasivat päälliköt Kallen kelvolliseksi työmieheksi ja maksoivat hänelle hyviä palkkoja; näyttipä siltä, että Kallessa rupesi elpymään uusia elämäntoiveita.
Yhtenä kävimme sitten aina työssä, tienasimme ja säästimme. Hän pyysi hartaasti, että hän saisi aina pitää majaa minun majapaikassani. Siihen minä ilolla suostuinkin, sillä tunsinpa mielessäni, että minussa oli hänelle jonkunlaista hoivaa tukalassa tilassaan.
Surullinen ja raskasmielinen oli hän aina.
Kun illalla tulimme majapaikkaamme, vaipui hän aina synkkiin ja syviin mietteihinsä. Silloin koetin puhutella häntä ja otin puheenaineeksi jotakin muuta kuin noita kotiasioita, jotka häntä parhaiten painoivat, saadakseni hänen ajatuksensa käännetyksi toiselle tolalle. Usein onnistuinkin siinä niin, että hän hetkeksi unhotti surunsa ja tuli iloisemmaksi. Mutta pian hän taasenkin lankesi entiseen raskasmielisyyteensä ja rupesi synkän näköisenä tuijottamaan eteensä. Usein hän ikäänkuin ääneensä ajatellen sanoi, tuskin kuultavasti: "Voi, voi kun en minä saanut sitä Maria omakseni!" Toisinaan hän säpsähti, kun huomasi tuon tahtomattaan tulleen oman äänensä; silloin katsoa vilautti hän hätäpikaa minua silmiin, ikäänkuin tunnustellaksensa, huomasinko minä tuota häneltä väkisin tullutta, huokaavaa huudahdusta.
Puhelin hänelle usein, eikö hän järkevänä ihmisenä voinut sitä käsittää, että hänen surunsa syy on aivan mahdoton ja ettei niitä keinoja ole, joilla voisi saada hänen toiveensa toteutetuiksi. Samassa koetin kehoittaa häntä heittämään semmoiset mahdottomuudet pois mielestään, jotka järjellisestä ihmisestä näyttävät jo lähenevän hulluuden rajoja. Muistutin hänelle, kuinka paljon parempi ja terveellisempi olisi, kun hän surisi ja muistelisi oman perheensä tilaa, jonka onnettomuuteen hänellä on niin suuri osa.
Usein ei hän vastannut noihin puhelemisiini yhtään mitään, kuunteli vaan hiljaisena ja nöyränä puhettani ja pieniä neuvomisiani.