"Jospa se niin kävisi, jospa vaimoni antaisi minulle vielä anteeksi!" sanoi hän.

Kalle rupesi nyt hommaamaan lähtöä kotimaahan. Mutta minä kehotin häntä vielä olemaan Amerikassa yhden vuoden, sillä minunkin aikomukseni oli silloin lähteä. Kehoitin että hän kirjoittaisi vaimolleen elämästään ja olostaan, että hänkin saisi surullisen toivottomassa tilassaan jonkunkaan lohdutuksen kipinän.

"En voi sitä tehdä, en uskalla, sillä mitä hän ajattelisikaan, kun tämmöinen konna ja roisto uskaltaa vielä tulla hänelle kirjoittamaan!" sanoi Kalle surullisesti.

Poissa oli nyt häneltä tuo kelpomiehisyys ja sanansa pitäväisyys, joista hän niin usein kerskasi ja jonka nojalla hän oli pyrkinyt kunniaan ja maineeseen. Omissa silmissään oli hän nyt konna ja roisto, nimi jota hän oli niinkauvan peljännyt, kammonut ja välttänyt, ettei hänestä kukaan voisi semmoista sanoa.

Hän suostui jäämään vielä Amerikkaan yhdeksi vuodeksi. Mutta pitkältä se hänestä tuntui, ja yhtenään hän puhui vaimostaan ja lapsistaan.

V.

Kun määrä-aikamme oli kulunut täyteen, aloimme hommata lähtöä. Työ oli vaikuttanut erinomaisesti Kallen terveyteen, ja hän oli nyt pulska ja kaikinpuolin täysi mies. Kun olimme ahkerasti tehneet työtä ja säästäneet saaden hyviä palkkoja, oli meillä runsaasti rahoja, Kallellakin yli kymmenen tuhannen markan. Aineellisia varoja oli meillä siis niin paljon, ettemme enempää kaivanneetkaan. Mutta ei siltikään Kallen ollut hyvä olla, yhä hän pelkäsi sitä, antaako hänen vaimonsa hänelle ensinkään anteeksi.

Kun olimme saaneet kaikki kapineemme kokoon ja jutelleet tuttavamme hyvästi, hypähdimme rautatie-vaunuun, ja niin sitä lähdettiin. Pitemmittä seikkailuitta pääsimme New-Yorkiin ja siitä laivaan. Laivassa ollessammekin puhui Kalle vaan aina vaimostaan ja sen anteeksiantamisesta. Ja irtipä oli usein omakin sydämeni, kun mielessäni kuvittelin sitä hetkeä, jolloin saan jalkani astua rakkaille rannoille ja jolloin saan syleillä rakasta perhettäni.

Kun kotimaan rannat hienona, sinertävänä viivana alkoivat tulla näköpiiriin, ei kukaan kuolevainen voi arvata niitä tunteita, mitä sydän silloin tunsi. Tuolla, tuolla on rakas kotimaa, jossa olen ensimäisen päivän-valon nähnyt ja jossa ovat ne, mitkä sydämelleni ovat rakkaimpia ja kalleimpia, mitä maailmassa koskaan voipi löytyä!

Kun astuimme Hangossa laivasta maalle, tuntui siltä kuin paikka olisi niin pyhä että, jos oikein tekisi, pitäisi riisua kengät jaloistansa.