"Ei käy päinsä; eihän siinä vesi pääse lähellekään, kun ei se ole juoksevaa; ja viimein, kun alasin hiljoilleen jäähtyy ja vesi rupee pintaan pääsemään, on se jo liian lämmintä ja alasin jääpi, kun jääpikin pehmeäksi", tuumata jarrutteli Matti.
"Mitä sen niin kovan juuri tarvitsee ollakaan; välttäähän se vähän pehmeämpikin", tuumaili eräs välttämättömästi alasinta tarvitseva teettäjä.
"Niin sinä sanot, joka et asiaa ymmärrä. Miltä se tuntuisi, kun jälestäpäin tuskailisitte kun alasin on pehmeä, ja samassa sanoisitte, ett'en minä saanut kelvollista alasinta. Minun maineeni ei ole niin halpa, että minä panisin sen vaaraan joutua mielijohteen vuoksi", sanoi seppä lujasti ja siihen asian täytyi jäädä.
Pian oli pienen pitäjään tarpeet taotut ja alasimet tehty. Kun kevätvedet alkoivat ruveta pääsemään valloillensa, silloin lähti seppä toisiin pitäjiin alasimia tekemään. Hänellä oli suuri, siannahoista tehty laukku, johon mätti kaikki pajavärkkinsä. Sinne hän pani hirmuiset aseensa: vasaransa, paljunsa, pihtinsä, hakkunsa ja yksinpä alasimensakin. Siitä tuli aikamoinen tarakka, jota ei tavallinen mies saanut maastakaan kohoutumaan. Yksin alasinkin painoi noin puoli kolmatta vanhaa leiviskää. Sitten alkoi hän lyödä takkeja päälleen matkaa varten. Ensinnä hän pani pisimmän takkinsa, sitten lyhemmän ja lyhemmän aina siihen saakka kun niitä tuli viiteen ja kuuteenkin asti. Sitten hän kääri vartalonsa kainaloista lähtien aina lanteisiin saakka, leveällä ja paksulla keltaisella vyöllä. Poveensa tukki hän kaikellaista pikkutavaraa, niinkuin veitsiä, joissa oli vaan terän ympärillä tuppi, keritsimiä, pieniä ruuvipihtejä ja muuta semmoista. Olipa kumma nähtävä tuo matkalle lähtevä seppä tuossa matkapuvussaan: vatsa paksu ja pullea, niinkuin ennen on jo sanottu, ja povi vielä pulleampi, sinne työnnetyn pienen kauppatavaran takia. Mahdoton paljous niitä sinne mahtuikin, sillä hänen päällimmäisen takkinsa povi oli melkein helmoja myöten yhtenä ainoana taskuna.
Keveästi heilahutti Matti tuon raskaan tarakkansa hartioilleen ja alkoi kävellä tarsia toista pitäjätä kohden. Useinkin oli hänen matkasuuntansa synkkiä sydänmaita, joissa ei ollut mitään teitä eikä taloja, sydänmaan harvoin kuljettuja polkuja vaan. Lumihyhmää ja vettä oli useinkin kuljettavilla paikoilla, mutta Mattiamme ei estänyt mitkään esteet samoamasta päämääräänsä kohden. Kirves hänellä oli aina semmoisilla retkillä mukanansa, ja tuliko eteen joku ylitse pääsemätön puro, kaasi hän pitkän puun sen ylitse, ja sitä myöten meni hän raskaan taakkansa kanssa horjumatta ylitse.
Useinkin olivat nuot taipaleet pariakin penikulmaa pitkät.
Kun hän pääsi matkansa perille laski hän ankaran kannalmuksensa penkille, istahti sen viereen ja pani tupakaksi.
Tupakka-kojeetkin olivat hänellä eriskummalliset: piipun koppa oli niin kauhean suuri, ett'ei olisi luullut kenenkään viitsivän sitä muassaan kuljettaa. Siinä oli monikertaan ruuvilla varustettu kansi, johon oli leikattu kaikenlaisia koristeita. Katsoen tuon kopan suuruuteen, haluttiin se punnita, tietääksi mitä tuommoinen miehen huvikumppani oikeastansa painaisi. Silloin huomattiin sen painavan tarkoilleen kuusisataa viisikymmentä grammaa.
Jos oli kopassa kokoa, kyllä oli varaa varressakin. Se oli niin pitkä, että piti pitkällä päreellä piippua sytyttää, jos oli mieli siihen ylettyä valkeaa panemaan. Jos varressa oli pituutta, kyllä oli paksuuttakin. Se oli sorvaamalla tehty, ja siinä oli kaikenlaisia koristeita ja mukuloita; paksuimmat olivat kahmalon-täyteisiä.
Arvelimme hänelle: "kuinka tuommoisella piipulla voi polttaa ja pidellä sitä hampaissaan, repimättä kaikkia hampaitaan pilalle!"