Elämän kärsimykset olivat todellakin heidän ylpeistä sydämistään karsineet pois kulmat ja piikit siihen määrään, että heidän elämänsä nyt kului herttaisessa sovussa lapsilauman ympäröimänä. Kun muutamien aikojen kuluttua kävin heidän luonaan vaimoni kanssa, näin siellä sellaisella yksimielisyydellä hoidetun talouden ja niin sopusointuisen perhe-elämän, että sellaista tapaa vaan harvoissa tapauksissa.

PASSULA-MATTI

Rautaseppä hän oli ja siinä ammatissaan vähän kummanlainen. Kummanlainen hän oli muutenkin miehekseen. Keskikokoinen mies pituudelleen, mutta hartioita ja muuta ruumista oli hänelle suotu runsaassa mitassa. Hänellä oli iso ja erinomaisen yhtämittainen, suuri vatsa, niin että se oli kuin sillitynnyri kaulasta lanteisiin saakka. Sääret hieman lengat, mutta niin paksut kuin mitkäkin pölkyt. Samaa laatua olivat kädetkin. Kouraansa puristi hän pitkän vanhan virsikirjan niin piiloon, ett'ei kumpaakaan päätä näkynyt hänen kourastansa. Pää oli tavattoman suuri, niin että se pisti oitis ensinäkemältä oudon silmiin; semmoisena se näytti ikäänkuin hautakurikalta. Hartiat olivat hänellä niin leveät, että ne kummastuttivat jokaista. Näiden ominaisuuksien vuoksi kutsuttiin häntä ympäristössä Passula-Matiksi, vaikk'ei se ollutkaan hänen oikea nimensä.

Hän oli sanomattoman harvapuheinen ja mitä hän lausui, sen hän sanoi perin hiljaisella äänellä. Ei hän ollut mikään riidanhaluinen, mutta vastaansanomista hän ei ensinkään kärsinyt; minkä kerran piti oikeana, siitä ei luopunut millään ehdolla.

Kotipitäjäässään oli hänellä torppansa luona omituinen pajansa, ja pajan editse juoksi pieni soliseva puro. Tässä pajassa hän takoa möykkäsi pienen pitäjäänsä tarpeita.

Pajavärkitkin olivat hänellä vähän kummalliset. Hänen takomavasaransa oli niin iso ja raskas, että se oli melkein semmoinen kuin tavalliset pajamoukarit, ja hänen pajapaljonsa oli niin raskas että ne piti olla valitut miehet, jotka sitä voivat heiluttaa. Kun isoja rautoja oli ta'ottavana, määräsi seppä itse, kenen pitää tulla hänelle pajakumppaniksi. Kun hän sitten isojen, tulisesti riehuvien rautojen ääressä muokkasi tuolla raskaalla majavasarallaan, silloin oli leikki poissa. Sydän kourassa sai silloin vahvakin pajakumppani olla, sillä noin kiireessä ja tärkeässä kohdassa oli seppä aina pahalla päällä. Ehtimiseen uhkaili hän pajakumppanilleen, että "jos et, senkin vetelys, lyö lujemmasti, niin mäihään vasarallani otsaasi". Mutta kun rauta jäähtyi ja hän taasen sai sen ahjoon työnnetyksi, nauraa kiherteli hän.

Olisipa luullut, ett'ei tuommoinen möykkäri kyennyt tekemään mitään hienoimpia takeita, mutta niin ei ollut asia. Ei niin hienoa työtä ollut, jota hän ei pystynyt tekemään; yksin partaveitsiäkin teki hän, ja ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne vetivät vertoja paraille tehtaiden teoksille. Hänellä oli sorvissa mirkelitahkot, joilla hän laski tekemänsä partaveitset, ja vieläpä hän lopuksi pani niihin kauniin puleerinkin lyijytahkolla, jonka selkään hän pani timanttipulveria. Niin tavoin tulivat ne sekä ulkonäkönsä että teräinsä puolesta varsin hyviä. Veitset olivat niin mainioita, että jokainen niitä halusi saada. Tässä hänellä olisi ollut hyvä työala ja menekki olisi ollut varma, mutta tämäpä tämmöinen näpräystyö ei seppää miellyttänytkään. Hän tahtoi vaan möykätä isojen rautojen ja raskaan vasaransa kanssa, sillä siinä työssä hän parhaiten viihtyi. Se oli hänen ihanteensa, sillä hän piti tuommoiset kaperustyöt vaan lasten leikkinä. Koko pienet vasarat ja muut kapistukset nakkasi hän nurkkaan. Siihen jäi noiden mainioiden partaveitsienkin teko, ja muutamat harvat niitä vaan saivat, joita he kokivat säilyttää kuin silmäteräänsä.

Erikois-alakseen oli hän ottanut pajanalasimien teon. Ja kun hän sai noiden tulisien rautaharkkojen kanssa oikein mielin määrin huuhkia ja möykätä sekä pitää pajakumppaniaan alituisessa pelossa, silloin hän oli oikeassa elementissään. Alasimia tehdessään piti aina saatavissa olla joku juokseva puro, ja sen tähden oli hän pajansa rakentanut juuri tuon juoksevan puron luo. Hän ei, näette, ruvennutkaan alasimiaan karaisemaan jokaisessa lätäkössä ja vesikolossa; se piti olla juokseva vesi, johon hän asetti alasimensa telain päälle: selän puolen vähäisen viistoon vasten virtaa, että aina uusi kylmä vesi myötäänsä hiveli alasimen selkää; ja kun hän sen virrasta pois nosti, oli alasimen selkä karjennut niin valkeaksi kuin palttina. Silloin oli seppä hyvällä tuulella ja nauraa hihitteli tyytyväisenä, ja pajakumppanin sydänkin pääsi rauhoittumaan.

Erinäiset vuoden-ajat ne olivat, jolloin hän ryhtyi alasimien tekoon. Se aika oli hänellä paras alasimien tekoaika, jolloin kevätvedet alkoivat juosta. Koko sen ajan, jolloin vesi pysyi kylmänä, oli hän aina möykkäämässä ja muokkaamassa noiden alasimien kanssa. Mutta heti kun vesi lämpisi, heitti hän oitis niitten teon pois, sillä hän tahtoi, että ne piti tulla kaikenpuolin kelvollisia. Minään muuna vuoden-aikana ei häntä millään ehdolla saatu alasimen tekoon. Useinkin käytiin häntä pyytämässä muinakin aikoina alasimen tekoon, mutta ei niitä keinoja ollut, että hän olisi siihen myöntynyt.

Alasimen tarvitsijat ehdottelivat hänelle uusia karastuskeinoja, mutta ne eivät seppää tyydyttäneet; he esittelivät, että panna suuri amme jääsekaista vettä täyteen ja siinä karasta alasin.