Kovalta näytti sepän ateria, mutta kun katsoi hänen jykevää ruumiinsa-rakennusta, niin älysi ett'ei semmoinen lihakoko voinut tyhjällä voimassa pysyä. Ja mitäs varten hänellä olisi muutoin ollutkaan tuommoinen pullea, tynnyrimäinen vatsa, ell'ei juuri sen takia, että sinne pitää jotakin panna ja vieläpä runsaastikin voimain ylöspitämistä varten.
Hän oli tuttu useimmissa ympäristön pitäjissä.
Kun hän sitten käveli kyläin läpi kulkevia teitä, raskas pajatarakka selässä, oli vatsa pullea ja täysi, kuin puhuttu rakko. Jos joku tuli häntä vastaan, kysyi tulija heti: "Onkos nyt sepällä puukkoja?"
Oitis seisahtui seppä jo pistää tohvasi oikean kätensä vasempaan, täyteläiseen povipieleensä, vetäsi sieltä puukon tuppeneen, ojensi sen kysyjälle ja niin kauppa syntyi.
Sepän tekemät kalut olivat niin taattuja, ett'ei seppä kärsinyt yhtään tinkaamista, eikä moni sitä tehnytkään. Siitä seurasi, että jos joku sepältä jotakin kalua kysyi, oli se sama kuin varma kauppa. Kävikö niin, että joku outo tinkasi kysymänsä kalun hintaa, sieppasi seppä sanan lausumatta kalun pois tinkaajan kädestä, pisti sen poveensa ja alkoi astella tiehensä. Useinkin lähti tinkaaja jälkeen ja lupasi sepän vaatiman hinnan, mutta seppä ei kääntänyt päätänsäkään, kävellä junttasi vaan eteenpäin.
Tuliko joku vaimo häntä vastaan ja kysyi keritsimiä, oitis työnsi silloin seppä vasemman kätensä oikean puoleiseen poveensa, sieppasi sieltä paperiin käärityt keritsimet ja ojensi ne kysyjälle.
Eräänä kertana tuommoinen keritsimien ostaja ei tyytynytkään siihen, että hänelle summassa vaan annetaan yksi pari.
"Eikö niitä saa valita?" sanoi tuo ostaja.
"Mitä sinä niistä ymmärrät? Minä itse olen ne jo aikoja sitten valinnut, ja minä olen ne niin tarkkaan valinnut, ett'ei niissä ole ainuttakaan huonoa paria", sanoi seppä ja yritti ottamaan keritsimiä pois.
Mutta vaimo ei antanutkaan keritsimiä, hoki vaan hätäyksissään: "Ei; kyllä minä nämät maksan" ja koki työntää hintaa sepälle.