Tiheissä kylissä tuli häntä vastaan useinkin parvittain ihmisiä. Silloin sateli hänelle joukottain kysymyksiä: "Onko puukkoja, onko keritsimiä, onko ruuvipihtiä" ja silloin sepälle näytti tulevan koko markkinat. Olisi luullut, että hän laskee selästänsä pois pajatarakkansa tuommoisen ihmisparven hätyyttäessä, mutta ei! Siinä hän vaan seisoi pistellen vuoroin oikeaa ja vasempaa kättään povipieliinsä, vedellen sieltä kullenkin anojalle, mitä hän oli vailla; olipa hänellä koko hänäkkä rahoja vastaan ottaessaan. Näyttipä syrjäisestä siltä, kun Passula-Matti olisi tuossa tiellä seisoessaan väkijoukon keskellä tehnyt pieniä sotatemppujaan; niin hullunkuriselta näytti se, kun hän vuorottaisin pisteli oikeaa ja vasempaa kättänsä noihin pullollaan oleviin rintapieliinsä.
Kuitenkaan ei hän koskaan noita pieniä kapineitaan varsinaisesti käynyt myöskentelemässä; hän möi niitä ainoastaan silloin, kuin oli menosta johonkin alasimen tekoon.
Noita pieniä kapineitaan teki hän kotonaan ollessa, ilta- ja aamupuhteina, ja joskus semmoisina talvisina päivinä, jolloin hänellä ei ollut isompaa pajatyötä. Kun hän sitten kevätkorvassa lähti toisiin pitäjiin alasimia tekemään, otti hän noita kapistuksia mukaansa ja myöskenteli niitä matkoilla.
Kerran oli hän alasimen teossa eräässä talossa. Talonväki oli outo Passula-Matin tapoihin, sillä he eivät ennestään tunteneet häntä vähääkään. Kyllä oli talonväen sydän kourassa, kun Matti möykkäsi pajassa, niin että seinät huiskuivat. Vaikka hänellä oli oma valitsemansa vankka jos vankkakin pajakumppani, oli hänenkin sydämensä kintaan peukalossa, kun seppä uhkasi uhkaamasta päästyäkin mällistää tuolla hirveällä vasarallansa häntä otsaan, ell'ei vaan lyö lujemmasti; oikein hänen polvensa tutisivat pelkästä pelosta.
Päivällä toi emäntä kahvipannun pajaan, antaakseen sepälle, tuolle kuuluisalle alasimen tekijälle, ja hänen kumppanilleen kahvia. Kun seppä huomasi emännän aikeet ja hänen muassaan olevat kojeet, sieppasi hän kahvipannun emännän kädestä ja roppasi sen pitemmittä mutkitta nurkkaan kahvineen päivineen. Luonnollistahan on, että kahvi meni kaikki pajan lattialle, ja itse pannukin surkeasti sinne tänne viuruun.
Sanomaton hämmästys käsitti emännän, ja hän ei voinut sanoa ainuttakaan sanaa, seisoi vaan siinä tyhmistyneenä ja liikkumattomana, niinkuin pajapölkky. Hän oli hyvää tarkoittanut ja hänen hyvä tahtonsa sai noin surkean lopun. Erittäinkin kahvipannun kova kohtalo kirveli hänen sydäntänsä; eipä kummakaan, sillä se oli ainoa kahvipannu koko talossa, ja millä nyt vasta kahvia keitettäisiin! Sama hämmästys käsitti sepän pajakumppaninkin.
"Vai kannatte te tänne kaikkia sakka- ja tonttu-vesiänne minun juotavakseni; itse minä kahvini keitän", sanoa nuhjerteli seppä hiljaisella äänen painolla.
Kun ilta tuli ja sepät tulivat tupaan, otti seppä tyyneesti käsiinsä kenenkään pyytämättä tuon kova-onnisen kahvipannun ja alkoi oikoa ja rustailla sitä. Pian olikin pannu entistä ehompana, ja heti ryhtyi seppä itsellensä kahvin keittoon. Kun hän sai sen valmiiksi, oli se niin väkevää ja sakeaakin, kuin sianveri; melkeinpä siinä tikku seisoi, pystyyn pantaessa. Sen ääreen hän sitten istui ja härppi niin kauan kun sitä piisasi.
No niin. Pajasta piti seppä paljon, mutta semmoista karastuspaikkaa ei sen lähitienoissa ollut, jonkalaista seppä olisi tahtonut. Ei ollut muuta neuvoa, kuin että, alasimen karastusta vaille tultua, täytyi lähteä semmoista pajaa kylältä hakemaan, jonka lähistöllä oli tuo paljon merkitsevä juokseva puro. Sanottiin semmoisen olevan puolen penikulman päässä. Eihän muuta kun sepän olalle tuo raskas alasimenmöhkäle ja kahdelle miehelle sysisäkit selkään. Alettiin kävellä tarsia osoitettuun taloon. Mutta mitäs! Pajan saatavilla ei ollutkaan tuota juoksevaa ja solisevaa puroa; ainoastaan pellon oja, jota myöten juosta lirisi vaan vettä senverran, että poikaset siinä härkin myllyjään pyörittelivät. Sieltä neuvottiin hän samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, mutta taaskin vanhaa virstaa etemmäksi sitä pajaa, jossa alasin oli tehty; näin tavoin tulivat he taakkojansa kantamaan toista vertaa pitemmältä, kuin ensiyrityksellä.
Mutta voi kauhistus! — ei sielläkään ollut sen parempaa karastuspaikkaa. Nyt heitä vihdoin neuvottiin kokonaista puolitoista vanhaa virstaa alemmaksi ja sinne he lähtivät.