"Eipä siitä ole mitään hätää; kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi
Matti levollisesti,
"Mikähän neuvo sinulle sitten siihen olisi", sanoi vaimo epäilevästi.
"Koetahan nyt panna vaatetta yllesi; kyllä minä lopusta huolen pidän", sanoi Matti luottavasti.
Kun vaimo oli saanut vaatetta päälleen, kääräsi Matti hänet peitteihin, sivui syliinsä ja alkoi astella lääkärin luo. Niin kantoi hän vaimonsa tuon puolen penikulman pituisen taipaleen, niinkuin pienen lapsen.
Lääkäri tutki vaimon sairauden syyt ja määräsi lääkkeet. Sen tehtyä kääräsi Matti vaimonsa peitteisiin ja kantoi kotiinsa takaisin, niinkuin tuonutkin oli. Ihmetellen katsoi lääkäri tuota omituista sairaan kyytiä, jommoista ei hän vielä koskaan ennen ollut nähnyt.
Seuraus tuosta lääkärin luona käymisestä oli se, että vaimo, lääkärin määräämiä lääkkeitä nautittuansa, parani vammastaan, niinkuin vesillä pesty. Ja Matti oli sanomattoman iloinen.
Matti oli harras kristitty. Hän kävi ahkerasti kirkossa, lukukinkereillä ja muissa kirkollisissa toimissa. Oli mies välttävä lukijakin, ja kun otti kodissa, tai kylässä jonkun hengellisen kirjan käteensä, paljasti hän heti päänsä. Jos kotosalla ollessaan otti katekismuksen käteensä lukeakseen ja virkistääkseen ulkolukuaan, teki hän saman tempun. Lastensa kirjallepanemisesta piti Matti erinomaista huolta. Kun oli vähänkin joutoaikaa, oli aina joku lapsista hänen opetettavanaan. Lapset tottelivatkin isäänsä mielellään, sillä isä kohteli heitä siinäkin toimessa kaikella rakkaudella ja helleydellä ja oli lapsilleen siis todellinen isä.
Kun Matti palasi takomamatkoiltaan, laski hän tavallisesti raskaan työkalulaukkunsa nurkkaan, kävi istumaan takkakivelle, kutsui, lapsenkielellä puhuen ja leperrellen nuorimman lapsen jykevälle polvelleen. Siihen ne kokoutuivat toisetkin lapset ja kaikille oli tilaa isän suurilla polvilla, kaikille ystävällistä hymyä isän huulilla. Äiti silläaikaa laittoi ruokaa pöytään ja seurasi hymyilevällä silmänurkallaan takkakivellä kuhertelevaa ryhmää.