Hän oli köyhän kirvesmiehen poika ja vanhin neljästä sisaruksesta. Kovat ajat sattuivat olemaan silloin kun Matti näki pienessä torpassa päivän valon. Kovia katovuosia oli pitkät ajat perätysten, jonka takia ei Matti suinkaan saanut kasvaa ruusujen ja kukkaisten päällä. Kauvan aikaa oli pöydällä pettu- ja olkileipä. Työn ansio oli vähäinen, eikä isä-Matti voinut kirveellään paljonkaan ansaita suuruksia petun ja oljen siteiksi.
Matti oli kasvannaltaan hyvin hinterä ja risaton ja yleiseen luultiin, ett'ei hänestä tule eläjää. Mutta kaikkein ihmeeksi pitikin poika henkensä.
Matti koki huonosta ravinnosta saada henkensä elatusta, joka siitä ei tosin runsaasti lipunut, mutta aina hiukan kuitenkin. Kun hän sai kupposen selvistä suuruksista keitettyä vesivelliä eteensä, oli hänellä silloin aina mielestänsä oikein juhlapäivä.
Tämmöisissä oloissa kasvaneena oli hänellä elämän käsitys semmoinen, että tämmöistä se elämä vaan aina onkin, eikä hän ottanut sitä sen paremmin vakavalta kannalta katsellakseen, oli vaan iloinen kuin käki metsässä.
Kaikilla on kuitenkin rajansa. Katovuodet loppuivat ja Jumala siunasi maanmiehen hien ja väen jyvillä ja ytimillä.
Keitettiin kullankeltaisesta jauhosta uutispuuro; särpimenä oli vielä lisäksi maitotilkka. Kun Matti pääsi puurokupille, ei hän ensimättä raskinut sitä syödä kuin pikkuisen näpistelemällä niinkuin jotakin kallista yrttiä. Mutta kun häntä kehoitettiin vaan syömään mielinmäärin ryhtyi hän tositoimiin ja silloin ei lusikka saanut kauvan olla yhdessä kohden. Kun hän pääsi syömästä, sanoi hän:
"Ohoh, jopa se oli hyvää ruokaa; en ikänä ole semmoista saanut; annetaanko tämmöistä useammankin kerran vuodessa? Kun hänelle annettiin käteen palanen lämmintä uutisleipää, katseli hän ja käänteli sitä ja kysyi vihdoin:
"Saanko tätä syödä?"
Kun hänelle selitettiin, että hän saapi nyt tästälähin syödä semmoista leipää ja keittoa niin paljon kuin haluaa, tuli hän iloiseksi, hyppeli ja paukutteli käsiään ja sanoi:
"Tämä maailmahan on oikein hyvä."