Eräänä pyhänä kirkonajan jälleen lähti Matti suruissaan ja ikävissään kävelemään kirkonkylään, saadaksensa siellä jotatin hupia ja hoivaa sydämensä surulle.
Kun hän tuli tuolle metsätaipaleelle, näkyi pitkänlaisen ojelmuksen päästä tulevan vastaan yksinäinen vaimoihminen. Kauvankaan ei tarvinnut Matin tuota vastaantulijaa tähystellä, ennenkuin hän huomasi sen olevan sydämensä rakastetun. Kovasti syöksyi veri Matille sydämeen ja päähän tuon havainnon tehtyänsä. Hänen koko ruumiinsa vapisi, niin ett'ei hän ollut pystyssä pysyä.
Kovasti taisteli Matti tunteitansa vastaan, että olisi voinut levollisena astua armastansa kohden. Levotonna näytti tyttökin olevan, sillä hän seisahtui tuon tuostakin noin hetkisen vaan ja katseli epäröivästi eteensä.
Kun he sitten tulivat vastakkain, seisahtivat molemmat ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta. Tyttö oli niin punastuksissa kuin keitetty rapu ja tämmöisenä Matin mielestä vielä entistäkin kauniimpi; seurasi tuokio äänettömyyttä; tuntui siltä että kummallakin olisi ollut paljon sanomista, mutta kumpanenkaan ei uskaltanut sanoa mitään.
"Mihin nyt olet menossa?" kysyi tyttö ja hänen äänensä värähteli niin kummalltsesti.
"Aionpahan kävellä ikävissäni tuonne kirkonkylään", sanoi Matti ja hänenkin äänensä värähteli, sillä sydän löi niin kovasti.
"Eikö tällä perällä sitten löydy mitään hupia, kun sitä täytyy kirkonkylästä hakea?" kysyi tyttö.
"Eipä täällä löydy kuin yksi ainoa, joka voisi polttavaa ikävääni viihdyttää", sanoi Matti.
"No mikset hae sitten häneltä lievitystä?" kysyi neito.
"En uskalla, en tohdi."