Edelliset menijät silmäilivät usein taaksensa, katsoakseen miten Maijan ja Matin asiat olivat, ja kun huomasivat, että hekin kävelivät kynkässä, näytti heidän naamansa venyvän hyväsestään pitemmiksi.
Niin tultiin sille kohdalle, josta kääntyi tie tytön kotiin.
Luonnollistahan on, että Matti ja Maija seisahtuivät siinä.
"Hyvästi nyt", sanoi Matti ja klersi kätensä irti.
"Hyvästi, vaan ei toki ijäksi", sanoi tyttö värisevin äänin.
"Mitä! Aiotko minun pilkkanasi pitää aina äärimmäisyyteen asti?" sanoi
Matti kauhistuneena.
"En, hyvä ystävä, minä ole sinua koskaan pilkkanani pitänyt, enkä tule pitämään vaikka sinä olet minusta niin pahoin puhunut", sanoi Maija ja kyyneleet välkkyivät hänen kauniissa silmissään.
"Minä en ole sanonut sinusta ainuttakaan pahaa sanaa, mutta olen kuullut sinun pitävän pilkkanasi minua", sanoi Matti.
"Samaahan on sinusta minulle sanottu", sanoi Maija ja purskahti täydelliseen itkuun.
"Nyt ymmärrän. Viekkaat kielet ovat saattaneet välimme näin tukalaksi. Miehisenä miehenä olisi minulla pitänyt olla niin paljon arvostelukykyä, että olisin älynnyt pitää tuommoiset juonet pirullisina valheina, vaan he ovat esitelleet ja syöttäneet niitä niin kavalasti minulle, etten voinut muuta tehdä kuin uskoa niitä. Voi, kataloita ihmisiä! Kun nyt olemme asiasta päässeet selville, niin onko sydämesi yhtä avonainen ja lempeä minua kohtaan kuin ensialussakin?" sanoi Matti.
"Jumala sen yksin tietää, että sydämeni sykkii yksin sinulle, eikä kenellekään muulle, ei elämässä eikä kuolemassa", vakuutti Maija.