Siihen se keskustelu ja seurustelu sillä kerralla jäi.
Kului aikaa ummelleen vuosi. Matti oli rakastunut tuohon tyttöön siihen määrään, että syksyllä rohkeni pyytää hänen kättään. Tyttö ei ensinkään empinyt, sillä hänkin lienee salaa sydämessään tähtäillyt Mattia. Niin tekivät he liitot, eikä Matin sydäntä enään yhtään vaivannut entisen rakkauden muistot.
Kylläpä tyttö olikin kelvollisen miehen arvoinen sekä sisällisen ihmisensä että ulkonäkönsäkin puolesta. Hän oli pitkän solakka, kaunis vartaloinen ja muutenkin miellyttävän näköinen.
Syksympänä he kuulutettiin avioliittoon ja niin tuli heistä aviopari.
Olipa hyvä, että Matilla oli oma pieni koti, johonka sai nuorikkonsa viedä, eikä tuo nuori muori aristellut yhtään mennessään Mattinsa pieneen kotiin, vaikkei siinä suinkaan suuria rikkauksia ollut. Kuitenkin oli Matti hankkinut kesällä yhdelle lehmälle talviruoan ja vaimo toi tullessaan lehmän ja — niin oli heillä jo karjanalku.
V.
Oli kulunut aikaa toistakymmentä vuotta ja Matilla oli jo neljä kaunista ja tervettä lasta.
Hän sattui nyt matkustamaan kaupunkiin. Katua kävellessään huomasi hän, että muutaman puodin akkunasta katseli hänen entinen morsiamensa. Matin sydän hiukan ailahti. Huolimatta kuitenkaan mitään tuosta ilmiöstä, koetti hän voittaa hämminkinsä ja käveli vaan eteenpäin niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Mutta Maija oli myös huomannut Matin ja oitis juoksahti hän ulos ja otti Matin kiinni.
"Näkeepä joskus elävän silmät, vaan ei kuolleen koskaan", sanoi Maija iloisesti tervehtien Mattia.