Noita miettiessäni oli aika kulunut jo paljon sivu puolen-yön. Koko ajan oli kynttilä pöydällä ollut niistämättä, sillä se tehtävä ei ollut ensinkään juolahtanut mieleeni. Havahtuessani oli kynttilä-karsi jäänyt niin pitkäksi, että sen ylipää oli lätistynyt semmoiseksi paksuksi ja leveäksi lieriöksi, että karrella oli ikäänkuin lakki päässä. Valokin huoneessa oli niin hämärtynyt, ett'ei nähnyt toiselle puolen huonetta.
Tunsin väsymystä, ja puhdas, lämpöinen vuode houkutteli syliinsä. Sammutin kynttilän ja nakkausin vuoteesen pitkälleni. Kun viikkokausiin en ollut viettänyt ainoatakaan levollista yötä, valtasi minut pian uni ja minä nukuin niin rauhallisesti kuin ei mitään surua olisi koskaan ollutkaan; en edes nähnyt rasittavia ja painostavia uniakaan.
Herätessäni oli aurinko jo korkealla, kello lähellä kymmentä; moneen viikkoon en ollut niin levollisesti levännyt ja nyt tunsin itseni virkistyneeksi. Iloisena tervehdin kärsivää perheen-äitiä, samassa ilmoittaen kyytipojalle, että nyt lähdetäänkin kotiin. — Kärsivä nainen oli näyttänyt minulle palasen elämän taistelua ja sen valossa huomasin, että minunkin vielä tarvitsee lasteni tähden elää, ja tämän muistoni turvissa minä vielä elänkin.
INTOHIMOJENSA MURTAMA.
Olin taasenkin pitemmällä rautatie-matkalla. Kolmannen luokan vaunu, jossa istuin, oli väkeä täynnä. Useita tuttaviani oli vaunussa ja keskenämme haastelimme yhtä ja toista. Muiden matkustajain joukossa oli eräs tuntematon mies, joka näytti koettavan saada edes jonkunkaan sanan kuullaksensa, mitä me haastelimme. Huomasi heti hänen puvustansa ja käytöksestänsä, että hän oli ollut Amerikassa.
Joku sattui mainitsemaan minun nimeäni. Tämä näytti tuntemattomaan tekevän erityisen vaikutuksen.
Kun hän sai tilaisuuden, tuli hän ja istui ohelleni.
"Oletteko te se sama, joka olette kirjoja kirjoitellut?" kysyi hän ujosti.
"Olenhan minäkin joskus jotakin töhräillyt", sanoin hänelle puoli kylmästi.
"Oletteko kuulleet Kalle K——sta mitään kerrottavan?" kysyi hän taasen.