Päivä kului, mutta Jaakkoa ei näkynyt, tuli ilta, ei sittenkään; hiljan illalla tuli hän.
Jaakko oli nyt niin iloinen, puhelias ja leikkisä, että oikein nauroikin, jota ei oltu kaukaan aikaan nähty hänen tekevän; näyttipä siltä kuin hän olisi käynyt metsään pudistamassa tuon synkkämielisyyden, joka häntä oli viime aikoina vaivannut.
Illalla kun maata pantiin, oli Jaakolla Marille ilmoitettavana iloisia uutisia. Tuon pienen tuvan paikka oli nyt Jaakolla tiedossa, josta he niin paljon olivat uneksineet. Hyvä vuoden tulo kaikkialla ja huoli perheellisen elämän tulevaisesta toimeentulosta oli pakoittanut hänen etsimään mökin paikkaa. Tuota hän mietti ja ajatteli kauvan aikaa, ja siinä oli syy hänen viimeaikaiseen umpimielisyyteensä.
Kun Mari kuuli tuon uutisen, ilostui hän niin, että hän halaeli ja suuteli Jaakkoansa niin innokkaasti, ett'ei tahtonut loppuakaan tulla; tuntuipa siltä Marin mielestä kuin hän olisi ollut jo emännöitsemässä tuossa pikku tuvassa.
"Voi, voi, Jaakko, kuinka hyvä sinä olet! Vai olet sinä ollut mökin paikkaa hakemassa, ja olet löytänyt sen, mokoma, jo. Saammeko sen aivan omaksemme ja saako siihen peltoa, että mekin saisimme kerran vankkaa ja kaunista viljaa leikata omasta peltotilkustamme? Voi, voi, sano heti, selitä heti, minä en tule aikaan — minun on nyt niin hyvä olla", hätäili ja puheli Mari innossaan.
"Minä toivon saavamme paikan aivan omaksemme ja peltoa siihen saapi kyllä", sanoi Jaakko.
"Voi, kuinka hyvä! Kyllä me saamme oman pienen tuvan ja oman peltotilkun, kun kerran paikka on tiedossa, sillä olemmehan molemmat terveitä ja työ kyllä sujuu, kun yksissä neuvoin ryhdymme siihen käsiksi. Mutta missä on tuo löytämäsi mökin paikka? Voi, sano pian, Jaakko!" puhui Mari ilon innossaan.
"Vuorenmaan takana", sanoi Jaakko.
"Onko se likellä Metsälampia?" utasi Mari, sillä hänkin tunsi hyvin ne seudut.
"Aivan liki Metsälampia, lammin pohjapuolella", sanoi Jaakko.