Kun Maiti oli vaimonsa kanssa asunut vuoden torpassaan, syntyi heille kaunis, terve poika, joka kasteessa sai nimekseen Iisak, muistoksi heidän suurimmalle hyväntekijällensä, Jäykkälän isännälle, jonka kaimaksi ensimmäinen poika ristittiin; jonkun vuoden kuluttua saivat he toisenki lapsen, vaan sen korjasi Tuoni ensimmäisellä ikävuodellaan. Tuota tyttärensä kuoleman — sillä tyttöhän se oli heidän toinen lapsensa — surivat he kauvan, eikä Jumala katsonut hyväksi lahjoittaa heille enään muita lapsia. Ainoaa poikaansa, "Iikkaa", joksi he häntä lyhennetyllä nimellä kutsuivat, hoitivat he niinkuin silmäteräänsä, sillä hän oli heille kaikki kaikissa.
Kun Niemimäkelän asukkaat muuttivat uuteen kotiinsa, oli Iikka juuri samanikäinen kuin Niemimäkelän Annikin, nimittäin kohta kolme vuotta vanha — merkillinen sattumus!
Uutten asukasten tultua, tuli heistä Lukulaisten kanssa kohta hyvät ystävät, sillä niinkuin ennen on jo mainittu, Niemimäkeläiset olivat kohteliaita kaikille ihmisille, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. Usein oli Lukulan Matti työssä Niemimäkelässä ja sekä talon että torpan muukin väki seurusteli usein toisissaan. Yhtä seikkaa toki ei Niemimäkelän isäntäväki jaksanut käsittää, nimittäin sitä, kuinka Lukulaiset ovat niin "hauskoja", kun he kuluttavat varojansa niin turhanpäiväisiin loruihin, kuin "aviisut" ja muut lorukirjat ovat, silloinki kun katovuodet ja muut vastukset kohtaavat heidän pieniä torppansa viljelyksiä, jolloin he ovat pakoitetut muutakin jokapäiväistä toimeentuloansa työllään palkitsemaan. Sen mielipiteensä lausui kerran Niemimäkelän isäntä julkisesti Lukulan Matille, johon Maiti naurahtaen vastasi: "Minä en tule muuten aikaan; lukeminen on minulle tullut hengen tarpeeksi."
"Hengen tarpeeksi!" kertoi Niemimäkelän isäntä pilkallisesti ja lisäsi: "eihän luvut vatsaa täytä"; mutta se ei pilannut naapurusten hyvää väliä.
Kummallakin näistä naapuruksista oli erikoiset ystävänsä, jotka olivat muodostuneet kummanki mielipiteiden mukaisiksi, sillä vaikka oltiin kohteliaita kaikilleki ihmisille, veti kumminki kummankin erinkaltainen sisällinen tila saman mielisiä ihmisiä puoleensa, jotka sitten perehtyivät varsinaisiksi, niin kutsutuiksi "pöytä-ystäviksi". Sellaiseksi ystäväksi Niemimäkelään perehtyi Hoitolan Heikki, joka oli iso hevoskauppias eikä milloinkaan miesseuroissa puhunut paljoa muista kuin hevosista. Hän oli isännälle mieluinen ja ainainen vieras, sillä hänkin oli ankara hevoskauppias ja pyysi sitenki rahojansa voitolla kartuttaa. Toinen varsinaisista Niemimäkelän isännän ystävistä oli Metsälän Mikko; hän oli ankara metsästäjä ja siitä selvästä syystä oli hän isännän ylimmäisiä ystäviä, sillä kun hän oli rikas mies, ei hän viitsinyt tehdä työtä. Lukumies ei hän myöskään ollut, että olisi sillä aikaansa kulumaan saanut. Sentähden täytyi hankkia jotain muuta toimistelua, ja siksi oli hän jo aikaa valinnut metsästämisen.
Kerran oli Niemimäkelässä isännän nimipäivä kekrin tienoissa, sillä isännän nimi oli Topias. Sinne oli kutsuttu monta isäntää ja emäntää kylästä, joiden joukossa tietysti olivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikkokin; mutta löytyipä kutsuvierasten joukossa myös Jäykkälän ja Lukulan isännät ja emännätkin. Kun oli syöty ja juotu päivän kunniaksi, rupesivat vieraat puhelemaan keskenänsä sitä ja tätä.
"Puhutaanpa nyt noista tärkeistä yhteiskunnallisista asioista, koska tässä on miehiä koolla", lausui Jäykkälän isäntä kuuluvasti.
"Mitkä ne niin tärkeät asiat olisivat?" kysyi Niemimäkelän isäntä.
"Semmoisina minä pidän kansakoulun-homman ja pitäjään sillan rakennuksen, jotka nyt ovat päivän tärkeimpinä kysymyksinä", sanoi taas Jäykkälän isäntä.
"Semmoiset asiat eivät ole mielestäni erin tärkeitä, jolla vievät vaan kukkarosta, eivätkä tuo sinne mitään takaisin", sanoi siihen Niemimäkelän isäntä ja lisäsi vielä vähän mietittyään: "Kansakoulu saa olla hetikin poissa; sillatta ei pääse kulkemaan, se täytyy tehdä."