Niinkuin lukija huomaa, oli silloin talvi, kun rikas mies osti Niemimäkelän. Hän ei siis saanut eikä tahtonutkaan saada mitään selkoa maan tilusten hyvyydestä; sillä kun hän oli mielestänsä mahdottoman rikas, ei hän aikonut pitää mitään lukua vaivaloisesta ja vähän tuottavasta maanviljelyksestä. Hän luokkaantui pois kotipuolestansa sentähden, kun siellä oli melkein jokainen maan-omistaja myönyt metsänsä pölkkyherroille, jonkatähden siellä oli paljo rahoja liikkeellä; sentähden oli raha siellä arvotonta ja eläminen kallista. Tuon kaiken tähden valitsi hän Peltolan kylän asuinpaikaksensa, jossa elettiin ainoastaan maanviljelyksellä ja siis oli rahoja vähemmin ja ne isommassa arvossa. Siellä luuli hän rahoilla voittavansa mahdottoman paljon ja sen turvissa voivansa elää työtöntä laiskuri-elämää. Edellisestä selkeää, minkätähden ei Niemimäkelän ostaja ollenkaan pitänyt lukua tiluksen maista, vaan ainoastaan talon kauniista ja korkeasta asemasta, josta hän saattoi silmällä pitää koko paikkakunnan menon; siellä hän saattoi katsoa ja tarkastaa, rupeaisiko joku kyläläisistä sortumaan raskaan taakkansa alle, jolloin hän heti saattaisi lähettää nuot "lentävät lehdet", nuot kaikki-voivat rahansa, valloittamaan ja kietomaan hätääntynyttä kansalaistaan pauloihinsa — ja niin tuomaan ja kiskomaan taloon — tuolle ylevällä asemalla olevalle Niemimäkelälle — takaisin noiden kurjain maanviljelijäin hikeä ja väkeä moninkertaisesti. Siinä syy rikkaan miehen Peltolan kylään tuloon ja Niemimäkelän maan ostoon.
Heti kun Niemimäkelän uusi isäntä lienee niin paljon joutunut, nähtiin Peltolan kylässä kummia: hevosia ja miehiä tuli kosolta, jotka alkoivat vetää kiviä ja hirsiä ja kaikkia rakennusaineita Niemimäkelään. Vanha tupa revittiin alas ja uutta, varsin isoa rakennusta, ruvettiin sijalle uudesta rakentamaan; samoin tehtiin muidenkin huonetten kanssa, ja ennenkuin oli Juhannus käsissä, olivat kaikki huoneet vesikatossa. Päärakennus oli rakennettu niin ko'okas ja uljas, korska päätyjen ja räystästen kanssa, ettei moista oltu paikkakunnassa nähty, vaikka kyllä oli entisiäkin hyviä huoneita. Kun se työ oli saatu tehdyksi, tuli kohta toisenlaiset työ-aseet ja toisenlainen työ käsille. Nyt ruvettiin nikkaroimaan, muuraamaan kaakeli-takkoja, rappaamaan, jauhamaan, maalaamaan, petsaamaan ja pitsaamaan; siinä häntä nyt liikettä ja hommaa oli! Ja ennenkuin kekri tuli, oli uusi kartano ihka valmis. — Kummako se oli? Tiedämmehän jo, että Niemimäkelän uusi isäntä on rikas, ja "kyllä ruoka syöpiä saa, helisevä hyppääviä" sanoo sananlasku.
Koko rakentamisen ajalla ei isäntä käynyt talossaan kuin yhden ainoan kerran; sillä ei hän tahtonut tulla uuteen taloonsa asumaan, ennenkuin se oli joka paikasta uudestaan rakennettu. Silloin kun hän kävi rakennuksia katsomassa, oli hän niihin hyvin tyytyväinen, ja hän muutti heti, kartanon valmiiksi tultua, Niemimäkelään perheinensä, jota ei ollutkaan sen enempää kuin vaimo ja kaksi lasta, toinen poika, Kasperi nimeltä, viisi vuotta vanha ja toinen tyttö, Anni, joka oli kohta kolmen vuoden ikäinen.
Kun uudet tulokkaat olivat olleet jonkun ajan kylässä asumassa, havaittiin pian, ett'ei tuo Niemimäkelän isäntäväki ollutkaan juuri niin huonoa väkeä. He olivat höylejä kaikille ihmisille, väliä pitämättä, olivatpa he köyhiä tahi rikkaita. He antoivat mielellänsä köyhille almua ja kävivät melkein joka pyhä kirkossa, semminki rukouspäivinä. He antoivat köyhälle väelle työtä ja maksoivat heille hyvästi palkan, ja Peltolan kyläläiset iloitsivat uudesta, uljaasta naapuristaan; mutta Jäykkälän isännällä oli heistä omat ajatuksensa, varsinkin Niemimäkelän uuden isännän viimeisen hyvästijättöpuheen tähden. Summa vaan oli se, että Niemimäkelän isäntäväki rupesi saamaan yhä enemmän kunnioitusta ja luottamusta kyläläisiltään, jos kohtakin Jäykkälän isäntä toisin ajatteli, ja heitä kutsuttiin usein kylässä pidettäviin pitoihin ja kesteihin.
Tämä Niemimäkelähän se nyt on se talo, josta ja jonka perheestä aion teille tämän kertomuksen toisena puolena kertoa.
Aivan Niemimäkelän pellon aidan vieressä, ihan talon tiluksien rajalla oli jo aikoja ennen Niemimäkelän isännän tuloa ollut torppa, joka ei ollut — niinkuin jo näkyy — Niemimäkelän maalla; Jäykkälän maalle oli se torppa perustettu, sillä Jäykkälän ja Niemimäkelän tilukset olivat rajatusten. Jäykkälän isännällä oli ollut monta vuotta palveluksessa Matti niminen renki, joka oli Jäykkälän isännälle kaikinpuolin mieluinen; sillä Matti teki työnsä kaikinpuolin tunnollisesti, oli myös kaikkeen työhön pystyvä sekä ulkona että sisällä. Tämä Matti oli hyvin lukuhaluinen, jonka tyydyttämiseksi hän sai lukea kaikki palvelustaloonsa tulevat sanomalehdet ja muut kirjat, ja lisäksi haki kirjoja lainaksi niin paljon, kuin vaan sai. Ja alkoipa Matti jo renkinä ollessaan perustaa omaa kirjastoansakin; sillä hän aina vuoden päästä, kun sai palkkansa, osti joitakuita kirjoja itsellensä. Ei hän kumminkaan lukemiseensa tuhlannut työaikoja, vaan hän loma- ja joutoaikoina, semminki pyhä-iltoina, virvoitti lukemisellansa kaipaavaa henkeänsä. Tuolla tavoin tuli aikaa voittaen Matista mies, joka tarkoin käsitti yhteiskunnallisen ja kansallisen asemansa. Eräänä vuonna rakastui Matti samassa Jäykkälän talossa palvelevaan piikatyttöön; seuraus oli se, että heistä tuli ensi syksynä aviopari, ja heidän häänsä pidettiin Jäykkälässä. Häiden loputtua antoi Jäykkälän isäntä heille edullisen torpanmaan, Niemimäkelän tiluksien rajalta, palkinnoksi Matin uskollisesta palveluksesta; vielä hän lahjoitti heille kaikennimistä talon kalua, yksin eläimiäkin kaikesta pitäin, josta nuori parikunta kiitteli kyynelsilmissä.
Kun he näin olivat saaneet vaikutus-alaa omalle työllensä, rupesivat he tekemään työtä yksissä neuvoin ja yhteisillä voimilla ja ennen pitkää oli heillä omat huoneet ja omat peltotilkut kasvamassa. Suuresti heitä edisti uuden talon rakennuksessa se, että Matilla oli melkoiset säästöt vuosipalkoistaan; sillä hän oli tuiki säästäväinen. Siinä sitten tekivät työtä ja heidän maallinen toimeentulonsakin parani aika ajalta.
Ennenkuin Matti aloitti rakentamaan torppansa huoneita, pyysi hän kyläläisiä talkoolla häntä auttamaan rakennus-aineiden paikalle saamisessa, ja sen vähäisen avun tekivät kyläläiset ilolla, sillä he rakastivat uuden talon tekijöitä heidän rehellisyytensä ja uutteruutensa tähden. Kun talkooväki tuli kartanoksi aiotulle paikalle, muksautti eräs kylän isäntä kiven reestään kankaalle ja huudahti samassa: "Lukula on tämän talon nimi!"
"Sitähän minäkin", äyhkäsi toinen isäntä, ja mätkäytti samassa hirsikuormansa kumoon; siitä herran hetkestä ruvettiin torppaa kutsumaan "Lukulaksi".
Siis se oli kylä, joka pani torpalle nimen, ja tuskinpa torpalle olisi sen sukkelampaa ja sen asukasten sisällistä tilaa kuvaavampaa nimeä kukaan muu voinut sepittääkään. Kyläläiset olivat jo aikaa huomanneet Matin lukuhalun ja sentähden sepittivät he torpan nimen, ei sen ulkoaseman, vaan asukkaan sisällisen tilan mukaan. Eikä kyläläisillä ollutkaan syytä katua torpalle annetusta nimestään, sillä Lukulan Matti ei heittänyt lukuhaluaan eikä sanomalehtien tilaamistaan ja uusien kirjojen hankkimistaan sittenkään, vaikka hänellä oli niin paljo vaivaa ja kulutusta uutta taloa perustaessaan; mutta yhä edelleen oli hänen pöydällään useat sanomalehdet, ja kirjasto karttui karttumistaan, ja muutamien vuosien kuluttua kävi niin, että kyläläiset tulivat aina Lukulan Matilta kysymään selityksiä, jos he sanomalehdistä tai muista kirjoista sattuivat tapaamaan semmoisia asioita, joita eivät itse ymmärtäneet, ja silloin he aina saivat Matilta niin valaisevia selityksiä, että ymmärsivät vaikeat paikat päivän selkeästi.