Kauvan vielä toisten vierasten lähdettyä, istuivat Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikko Niemimäkelässä, ja siellä puhuttiin paljon hevoskaupoista, hevosista, metsästämisestä ja tietysti myös Niemimäkelän mahdottomista rikkauksista; ja nyt se kävikin puhe laatuun, kun ei ollut enään tiellä nuot kiusaavat yhteiskunnalliset kysymykset, eikä niiden houraavat, köyhät vireillä-pitäjät, ja niin se ilta kului.
Lukulan alinomaisia vieraita taas oli Jäykkälän isäntä ja muut lukuhaluiset ja kirjallisuutta harrastavat kylän ihmiset, sillä Matin kirjasto oli kaikille sitä haluaville avoinna, ja hän iloitsi sydämmessään, kun hän saattoi jollakin tavalla olla kansalaisilleen hyödyksi, ja kaikki Lukulan ystävät tunsivat itsensä toistensa veljiksi ja sisariksi, sillä heissä vaikutti yksi ja sama henki, nimittäin kansallishenki. He tunsivat, että hekin ovat luodut ihmisiksi ja että he sillä oikeudella ovat luodut vapauteen, eikä toisten sorron alle, ja vielä he käsittivät, että heilläkin on oikeuksia eikä ainoastaan velvollisuuksia; tunsivatpa vielä senkin, että, jos kansan on mieli noita oikeuksiansa saavuttaa, itsekunkin kansalaisen täytyy, leiviskänsä jälkeen, taistella henkisillä ja aineellisilla varoillansa niiden puolesta, muistaen sananlaskua: "ei makaavan kissan suuhun hiiri juokse." Semmoisia olivat Lukulan ystävät, eikä sen isäntä muuta kaivannutkaan.
Kerran kun Lukulan ystävät tulivat Lukulaan, oli pikku Iikka lavitsalla rynkämöisillään, sanomalehti levällään edessä, josta hän oli lukea haveltavanansa aika kyytiä. Iikka ei hämmästellyt eikä ujostellut yhtään noita niin tuttuja vieraita, pitkitti vaan lukemistaan suurella innolla. Kun vieraat tulivat huoneesen sisälle, käänsi Iikkaki päätänsä heihin päin, vaan ei väsäyttänyt yhtään niin mieluista lukemistansa; sillä olihan hänellä nyt "kirja" edessä, josta isä ja äiti olivat niin usein lukeneet; miksi ei hän nyt lukisi, miksi hän nyt häpeäisi tuttuja vieraita? Poika veti henkeään syvään aina silloin, kun oli henkivaransa tyhjään ammentanut, katsoa vilkuili milloin jotakuta vieraista, milloin isäänsä ja äitiänsä silmiin, mutta enimmän toki "kirjaansa", ett'ei muka missään tapauksessa erehtyisi lukiessaan; sitä tehdessään oli Iikan suu senkin seitsemässä soppelossa, että "kirjassa" olevat sanat ja lauseet siten oikeiksi tulisivat. Eihän ne Iikan lukemiset olleet sinnepäinkään, kuin ne "kirjassa" olivat; hän luki vaan sentähden, kun näki isänsä ja äitinsäkin niin tekevän, ja siinä pääasia, tulipa luku sitte minkälaista tuli. Hänen lauseensa ja sanansa olivat vaan semmoisia lapsen viattomia sanoja ja lauseita kuin: "Pikku sisareni tuli kipeäksi ja kuoli; se vietiin sitte kirkon-roopiin ja pantiin multaa päälle ja isä ja äiti itkivät paljon; minulle teki suutari uudet kengät ja äiti ompeli minulle uuden takin — kissanpoika kynsi käteni rikki, josta tuli verta; äiti pani tukon siihen ja se heti parani," j.n.e.; siis Iikan lukeminen oli vaan niitä havainnoita, joita hän oli elämänsä aamuna käsittänyt.
Kun Jäykkälän isäntä oli kylläkseen katsellut kummipoikansa lukuhalua, sanoi hän: "Niin se on; nuorena jo lapset tapailevat tekemään sitä, jota näkevät vanhempiensakin tekevän; omena ei kauas puusta putoa! Tuosta pojasta tulee vielä isänmaan kunnia."
"Jospa Jumala sen soisi!" sanoi siihen Lukulan Matti. Silloin, kun pikku Iikan ensimäinen lukeminen nähtiin ja kuultiin, oli hän kohta neljä vuotta vanha.
Tämä Lukulan pikku Iikkahan se on se "torpan poika", josta tämä kertomus on nimensä saanut.
Katkerasti katui Lukulan Matti, kun ei hän ollut nuorena ollessaan opetellut kirjoittamaan, vaikka hänellä olisi tilaisuutta siihen ollut, mutta ei hän tuntenut vielä sen tarvetta silloin; vasta, kun hän tuli Jäykkälään rengiksi, heräsi hänessä sen tarpeen tunto, kun hän sai Jäykkälän isännän kirjastolla ja sanomalehdistöllä ravita kaipaavaa henkeänsä. Mutta erehdyksensä aikoi hän korjata siten, että poikansa tahtoi kaikin mokomin saada kirjoitusmieheksi.
Noinhan sitä elettiin sekä Niemimäkelässä että Lukulassa. Lukulan Matti levitteli vointinsa mukaan torppansa viljelyksiä ja hyvinä vuosina elettiin säästäen ja omistansa; mitä sattui puuttumaan pienessä taloudessa, se hankittiin työllä; lukeminen pysyi myös entisessä voimassaan.
Niemimäkelässä taas elettiin heidän tavallista elämäänsä. He näkyivät nauttivan samaa kunnioittamista kyläläisiltään kuin ennenkin, mutta tuon ennen kerrotun Niemimäkelän isännän nimipäivän perästä oli usea kyläläinen samaa mieltä Jäykkälän isännän kanssa Niemimäkelän isännän kelpomielisyydestä; mutta sen he pitivät salassa, sillä eivät he halunneet juoruta. Tosin havaitsivat kyläläiset, että Niemimäkelän ennestäänkin huonosti viljellyt tilukset vaan kävivät päivä päivältä, aika ajalta sitäkin huonommiksi; mutta kun yleensä tiedettiin, että Niemimäkelän isäntä oli mahdottoman rikas, niin ei huonosta maanviljelyksestä juuri pidetty paljoa lukua. Tiedettiin myös kylässä, että Niemimäkelään usein tuotiin olutkuormia ja mitä lienee tuotukin, vaan kun ei kukaan koskaan nähnyt isännän olevan juovuksissa, niin raukesivat ne tiedot aina siihen. Usein oli kumminkin semmoisia aikoja, jolloin kyläläiset eivät päässeet Niemimäkelän isännän puheille!
Näiden näin erinkaltaisten naapurusten, Niemimäkelän ja Lukulan, väli oli vaan edelleenki yhtä ystävällinen. Tosin oli Lukulan Matti usein julkisesti saanut Niemimäkelän isännältä kuulla, että hän on köyhä, mutta Lukulan Matti tiesi itsekin sen aivan hyvin eikä sentähden siitä tuskautunut.