II. Torpan poikia ja talon tyttö.
Aika kului. Sekä Niemimäkelän että Lukulan lapset kasvoivat yhä isommiksi, kumminkin toki eri tavalla. Kun Niemimäkelän lapset tulivat niin isoiksi, että he voivat oppia lukemaan, otettiin heille kotiin erityinen opettaja, mutta koreasti kiellettiin häntä luettamasta lapsille "lorukirjoja", joita isäntä luuli opettajalla havainneensa, sillä hän tahtoi lapsistansa saada "jumalisia ihmisiä", niinkuin hänen sanansa kuuluivat. Opettaja oli tunnollinen ja ennen pitkää olivat siis lapset "kirjalla". Mutta sitä sydämellistä opetusta ja hengen ja ymmärryksen hellää kehitystä, jota ainoastaan isä ja äiti voivat antaa lapsillensa, eivät Niemimäkelän lapset saaneetkaan lukemisensa ohessa; sillä heillä oli vieras opettaja, joka palkan edestä, vaan ei velvollisuudesta, opetti heille noiden äänten merkkien kokoonpanoa, vaan ei niiden sydämeen vastaavaa tuntoa, jonkatähden lasten luku jäikin paljaaksi ulkonaiseksi pakko-läksyksi, jolla sitten hädin-tuskin voitaisiin rippikoulussa läpi päästä.
Lukulan Iikan opettajina taas olivat oma isänsä ja äitinsä, jotka eivät ainoastaan sitä tahtoneet, että heidän poikansa oppisi vaan aakkoset ja niitä kokoonpanemaan; vaan he rupesivat hellän isän ja äidin sydämellä selittämään pienelle oppilaisellensa niitä totuuksia, joita luettu sisälsi, olivatpa ne sitten hengellisiä taikka maallisia asioita. Vaikutus senkaltaisesta opettamisesta oli silmiin pistävä: Iikka luki, ei lukeakseen, vaan — ymmärtääkseen. Ja heti kun Iikka oppi selvästi sisältä lukemaan, oli hänellä isänsä kirjasto, lähinnä vanhempiaan, rakkain maailmassa. Kun hän luki jotakin kappaletta, ja kun hänen pikku ymmärryksensä ei jaksanut käsittää jotakin kohtaa, juoksi hän aina isänsä ja äitinsä luo kysymään neuvoa, jota he aina vointinsa mukaan hänelle ilomielellä antoivat.
Jo aikaisin teroittivat he hänelle totuuksia, joita Jumalan sana sisältää, nimittäin niitä velvollisuuksia, joita ihmisellä on Jumalaa, lähimmäistänsä ja itseänsä kohtaan, ja taas toisaalta, kuinka suuri Jumalan rakkaus on langennutta ihmissukukuntaa kohtaan. Mutta he eivät olleet niin pintapuolisia, että olisivat ahdistaneet pikku oppilaansa yksistään uskonnollisiin kirjoihin ja niin ikävystyttäneet hänen lukuhalunsa, ei, vaan he hankkivat hänelle lapsitajuista, hyödyllistä muutakin lukemista, jonkatähden ei lapsi ikävystynyt enempää toiseen kuin toiseenkaan; tuolla tavalla edistyi Iikka hämmästyttävästi opissa ja ymmärryksessä.
Heti kun naapurusten lapset siihen määrään kasvoivat, että he kykenivät liikkeelle, olivat he usein yksissä, eikä siinä tullut köyhyys tai rikkaus kysymykseen; molemmat vanhukset luulivat myös lastensa kasvatuksen toimittaneensa hyvästi, semminki Niemimäkeläiset, kun eivät antaneet lastensa lukea mitään "lorukirjoja", jotka ovat muka niin vaarallisia, varsinkin lapsille; ei naapuruksilla siis ollut siinäkään suhteessa mitään pelkäämistä, ja niin saivat lapset seurustella toistensa kanssa. Lapset olivatki vuoroon Niemimäkelässä, vuoroon Lukulassa, ja olivatpa he kummassa hyvänsä: heille annettiin ruokaa ja juomaa ja muita tarpeita. Lasten leikkikalut olivat toki kummassakin erinkaltaiset. Niemimäkelän lasten leikkikaluina oli rattailla kulkevia hevosia, nelirattaisia pieniä vaunuja, haukkuvia koiria, laulavia lintuja, vedessä uipia kaloja, tanssivia vauvoja j.n.e. Niitä vallitsi Kasperi kumminkin mielivaltaisesti; hän se ne järjesti ja isännöitsi, ja Anni ja Lukulan Iikka saivat niitä katsoa, vaan ei koskea. Jos Anni joskus muistutti, että hänen on niistä toinen puoli, tiuskasi Kasperi: "Mitä sitte, vaan minun ne ovat." Kasperi ei osannut vielä "jonkun oikeuden varjolla" puolustaa väärää toisen omaisuuden anastamistaan, joka jo pienenä annettiin häneen juurtua; sillä Kasperin isä ja äiti kuulivat ja näkivät kyllä usein poikansa väärän tavaran anastamisen, jolloin he vaan tavallisesti naurusuin sanoivat: "Tuo Kasperi häntä on viisas; siitä tulee kerran mies, joka omansa pitää!" Niin, he näkivät poikansa nuoren paheen vaan hyvänä enteenä, jonka nojalla voitiin Kasperille tulevaisuudessa hyvää ennustaa — väärä ennustus!
Kumminkaan ei lapsille tullut koskaan isoja riitoja, sillä Iikka ja
Anni tyytyivät siihen, että saivat katsella leikkikaluja.
Lukulan Iikan leikkikalut olivat toista laatua. Siinä kokoelmassa oli myös paljon kuvioita eläinmaailmasta, vaan ne olivat kiinni paperissa, kaunisten kansien sisällä, toisien paperien välissä, johon ne olivat kauniilla värikuvilla maalatut, ja niiden alla oli kauniita ja hupaisia kertomuksia. Kun lapset tulivat Lukulaan, juoksi Iikka aina kirjakaapillensa, otti sieltä kirjan kerrallansa, toi sen vierastensa eteen, avasi sieltä kuvan, näytti sen vieraillensa ja luki sen alla olevan luvun, ja sitte selityksiin käsiksi: miksi hyödyksi sen ja sen on Jumala ihmisille luonut. Aina kun tuohon tutkintoon ruvettiin, kyllästyi Kasperi siihen ja kyntti kotiansa; mutta Anni perehtyi niin noihin pikku tieteilemisiin ja unohtui usein niiden tähden niin kauvaksi, että Iikan isän täytyi viedä Anni illalla kotiinsa.
Niemimäkelän isäntä ei osannut aavistaakaan, että hänen tyttärensä päähän Lukulassa rupeaa "lorukirjat" tunkeumaan, eikä Kasperikaan osannut tuota kannella; sillä ei hän älynnyt Iikan kirjoja pitää hyvänä eikä pahana.
Nyt olemme kertomuksessamme menneet vähän edelle. Kuu Iikka ja Anni olivat kuudennella, olivat he niinkuin Kasperikin lukukinkereillä; Iikka luetettiin ensin. Iikka luki sekä tavasi sisältä selkeästi ja heleästi. Kirkkoherra oli niitä uskollisia sielunpaimenia, jotka kaikella tavalla kokevat edistää pitäjäläistensä kristillisyyttä. Kun hän oli jonkun luettanut, kysyi hän kaikilta luetetuilta, niin nuorilta kuin vanhoiltakin, jonkun kysymyksen, niin käsittääksensä heidän ymmärrystänsä kristin-opin kappaleissa. Kun kirkkoherra oli Iikan sisältä luettanut, luetti hän hänellä ulkoa katekismuksesta ensimmäisen käskyn. Iikka luki selkeästi. Tunteaksensa pojan ymmärrystä, kysyi kirkkoherra häneltä:
"Sanopas lapseni, missä Jumala asuu?"