"Eikö Annikaan saa minun kanssani kirjoja lukea?"
"Kun Kasperi ei ole vaan täällä, niin saatte Annin kanssa lukea kirjoja vaikka kuinka paljon."
"Sitten on hyvä, enkä minä ole enään Kasperille vihainen, enkä tahdo kostaa hänelle, vaikka kohtaki tekisi pahaa minulle", huudahti Iikka, kun ymmärryksensä oli selvennyt tuossa koston asiassa.
"Nyt sinä, lapseni, puhut oikein", sanoi Iikan isä ja sulki poikansa syliinsä.
Kasperia ei haluttanut enään paljon oleskella Lukulassa tuon tapauksen perästä, kun ei siellä ollut muuta hupia kuin ikäviä kirjoja, jotka eivät häntä paljon huvittaneet, semminkin kun sekin ainoa hupi oli nyt poistettu, joka hänellä niistä oli, nimittäin niiden repiminen. Mutta sitä ahkerammin kävi Anni Lukulassa, sillä hän alkoi kaikissa puoltaa Iikkaan ja pitää häntä parempana kuin veljeänsä Kasperia; ja minkä Iikka varttui ymmärryksessä, sen varttui Annikin.
Itsestäänhän on selvä asia, että noissa ihmiselämän aamun seikkailuissa lapset tulivat aina ijäkkäämmiksi ja samalla kasvoivat isommiksi, jota jälkeä heidän ymmärryksensäkin vahvistui.
Kun Iikka oli kymmenennellä ikävuodellansa, luki hän eräänä päivänä sanomalehtiä. Kun hän oli laannut lukemasta, tuli hän isänsä luo ja sanoi:
"Noissa sanomalehdissä on semmoisia sanoja ja lauseita, joita en minä ymmärrä: mitä merkitsee kansallisuus."
"Mikä kansa on se, joka tässä Suomessa asuu?"
"Tietysti Suomen kansa."