Niin kului se päivä rauhassa, eikä kukaan tehnyt mitään ilkeyttä. Mutta Kasperille alkoi jo huomenna käydä ikäväksi ihmisittäin olo. Kun ei hänellä ollut enään tirskutus-konetta, jolla olisi voinut ilkeyttään harjoittaa, mietti hän toisia keinoja sen aikaansaamiseksi. Hän repi papereita irti virsikirjastaan ja katekismuksestaan, tukki ne suuhunsa ja pureskeli ne koviksi ja märiksi myttyröiksi, joilla hän, kirkkoherran silmien välttyessä, paiskeli toisia poikia toiselle puolen huonetta. Sattuipa niin, että eräs semmoinen Kasperin heittämä iso kuula lensi toisen pojan silmään! Kuula otti tuohon hellään ruumiin-osaan niin kovasti, että poika oli kaatua selällensä ja hän päästi kauhean itkun. Kirkkoherra näki, että tuo vamma tuli siitä, että joku nakkasi poikaa silmään, vaan ei huomannut, kuka sen teki; sentähden kysyi hän kiivaasti: "Kuka sen teki?"
"En suinkaan minä ole nakannut", ehätti Kasperi sanomaan, mutta silloin nousivat kaikki koululapset ylös ja sanoivat, että Kasperi nakkasi ja että hän on repinyt lehtiä kirjoistaan ja suussaan niistä pureskellut kuulia, joilla hän on jo ennenkin muita pyssynnyt.
"Enkö minä jo eilen sinulle sanonut, että sinun pitää olla siivolla? Sinä et ole totellut sitä! Jos sinä saat olla enemmän aikaa koulussa, niin sinä turmelet toisetkin, sentähden mene heti tiehesi täältä ja opettele tulevaan rippikouluun asti parempia tapoja", sanoi kirkkoherra Kasperille.
Hammasta purren ja nurkkia kopsien lähti Kasperi koulusta pois ja meni suoraan kotiansa, jossa hän itkusuin kertoi isällensä, kuinka kirkkoherra oli hänet ajanut koulusta pois siitä pienestä syystä, kun oli paperisipaleella nakannut toista poikaa.
"Sinun päällesi näkyy kaikilla olevan aita matalin, mutta älä ole milläsikään: oletpa sinä rikas, mitä muut ovat sinun rinnallasi, vaikkapa olisivat minkäkinlaisia luku- ja laulumiehiä; kyllä kirkkoherrakin sen vielä anneissaan tuntee", lohdutteli ja uhkaeli väärällä tavalla lastansa kasvattava isä!
Iikka ja Anni olivat parhaimmat sen vuotisista koululapsista sekä lukunsa että ymmärryksensä puolesta, eikä Anni enään tarvinnut rippikoulussa edustajaa, niinkuin ensimäisillä lukukinkereillä; sillä hän tiesi nyt jo Jumalastakin, vaikk'ei hänelle kotona siitä puhuttu, mutta sitä enemmän Lukulassa.
Kun kirkkoherra rippikoulun loputtua luetteli, kutka pääsevät ensikerran kasteensa liittoa uudistamaan, kutka ei, antoi hän Iikalle ja Annille kauniisti nidotut uudet testamentit, palkinnoksi heidän hyvästä luvustansa ja ymmärryksestänsä. Kun oli tultu selville, kutka "pääsevät", kutka ei, lähtivät "hyljätyt" hyppien, kirjojansa lyöden ja seiniä kopsien, suurella jyräkällä pois, jota vastaan "päästetyt" seisoivat niin hiljaisina ja nöyrinä, ikäänkuin he olisivat olleet aivan eri ihmisrotua kuin nuot hyljätyt; mutta oliko nöyryys todellista sydämmen nöyryyttä heissä kaikissa, vai oliko se vaan siitä tullutta, että tunsivat itsensä paremmiksi kuin nuot jotka hyljättiin, — sen jätän lukijan mietittäväksi. — Semmoisia ne koululapset olivat.
Kun Anni tuli kotiansa, lahjaksi saatu uusi-testametti muassaan, oli hänen isänsä unhottamaisillansa tylyytensä kirkkoherralle Kasperin tähden, kun Anni oli niin loistavasti läpi mennyt, että oli saanut lahjan niinkuin Lukulan Iikkakin. Mutta pian sai hän takaisin entiset mielipiteensä ja hän rupesi pitämään Annin koulu-onnea omana ansionaan, sillä hän julkisesti lausui sen ilmi, kun sanoi: "Olipa tuo Anni yhtähyvä koulussa kuin Lukulan Iikkaki, vaikk'ei hänelle ole luetettu yhtään lorukirjoja!"
Kun tuli se päivä, jolloin lapset Herran pöydän edessä uudistivat kasteensa liiton, pukivat kyläläiset itsensä pyhävaatteisiinsa ja riensivät kirkolle; erittäinkin olivat ne vanhemmat siellä, joiden lapset ensi kerran astuivat armo-pöydän luo. Ihmiset seisoivat kirkko-aidan ympärillä puhtaissa pyhävaatteissansa, useat paitahihasillaan, sillä nyt oli Suomen ihanin ja lämpimin vuoden-aika. Kun he siinä hiljaksensa puhelivat päivän merkityksestä, alkoivat kirkon kellot heleästi soida, kutsuen ihmisiä koolle Herran huoneesen, ja samassa asteli pitkin tietä seurakunnan lukkari, suuri avain kädessä ja kirjoja kainalossa. Kun lukkari tuli väkijoukon tykö, sanoi hän heille kohteliaasti hyvän huomenen ja likimäisille tarjosi hän nuuskaa isosta nuuskatousastaan. Sitte asteli hän juhlallisen näköisenä kirkon portaita kohden, jotka olivat niin täynnä väkeä, päivän merkityksen tähden, ett'ei lukkari ollut saada ovea auki. Kun hän viimeinkin sai sen aikaan, pasahti kirkko yht'äkkiä väkeä täyteen, sillä jokainen tahtoi nyt parhaalle paikalle, kuullaksensa paremmin kirkkoherran tämänpäiväistä puhetta. Vanhoja köyryselkä-vaareja ja mummoja nähtiin silloin rientävän, sauva kädessä, kirkkoon, joita aina joku pieni poika tai tyttö ohjasi toisesta kädestä penkkiinsä.
Kun väki oli saanut itsensä sijoitelluksi penkkeihin, alkoi "papin kello" soida, ja kappaleen ajan päästä tuli kirkkoherra kirkkoon, rippilapset perässä; kirkkoherra meni sakastiin ja lapset sijoittuivat kuoria lähimmäisiin penkkeihin. Kappaleen ajan päästä tuli lukkari sakastista penkkiinsä, silmälasit päässä, avasi suuren virsikirjansa ha'at, pani numerot taululle ja alkoi virren: "Tule, Pyhä Henki Luoja", johon seurakunta ja rippilapset ottivat osaa, ja pian oli kirkko täynnä heleää ja sointuisaa ääntä, jonka seurakunta sydämestään päästi, veisatessaan mieltä ylentävää virttä; viimeisen värssyn ajalla menivät lapset kuoriin alttarin ympärille.