Juhlallinen oli se hetki. Tuossa seisovat lapset, joita maailman pahentavaiset myrskyt eivät ole vielä turmelleet; siinä seisovat he vannoaksensa ikuista rakkautta ihmiskunnan suurimmalle hyväntekijälle, Vapahtajalle; siinä aikoivat he tunnustaa kuolemaansa asti sitä uskoa, jota heille on opetettu ja jota aistillinen seurakunta kaikessa maailmassa tunnustaa, ja tehdä sitä tunnustustaan niin, että se saattaa antaa heille ijankaikkisen rauhan; siinä aikovat he luopua pois pahuudesta ja ruveta palvelemaan elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa. He ovat tähän asti olleet vanhempiensa hoidon ja silmäin alla, nyt joutuvat he paremmin omaan varaansa; lapsuuden aika on loppunut, ja nuoruuden ikä alkaa. Jaksavatko he lupauksensa ja valansa täyttää? Voivatko he vastustaa maailman vietteleviä, nieleviä ja onnettomaksi saattavia hyrskyjä? Ne olivat kysymyksiä, jotka monen vanhemman sydämestä sillä hetkellä puhkesivat.
Kirkkoherra, joka myös oli viime värsyn ajalla tullut alttarille, rupesi sydäntä-liikuttavasti puhumaan, kuinka nämätkin lapset tässä ovat kerran kalliisti ostetut Jumalan Pojan kalliilla verellä, kuinka he kerran ovat jo otetut ja saatetut Jumalan lapsiksi Pyhän kasteen kautta, mutta kuinka he ovat jo langenneet pois siitä kasteenliiton armosta, josta Jumala kerran on heidät osalliseksi tehnyt, jonkatähden heidän on tarvis uudistaa liittonsa Jumalan kanssa ja nöyrällä, katuvaisella sydämellä rukoilla Häneltä syntein anteeksi saamista, Hänen Poikansa ansion tähden. Laveassa, mutta pystyvässä puheessa painoi kirkkoherra sydämelle sitä, kuinka nämät lapset lähtevät nyt avaraan maailmaan, jossa he ovat niinkuin pisara meressä, maailman pauhaavien myrskyjen seassa, jossa on monta vaaraa, monta viettelystä, jotka saattavat pian turmella heikon taimen, jos ei se ole hyvin istutettu ja hoidettu. Jos eivät vanhemmat ole hyvää siementä kylväneet ihmis-sydämen keväiseen peltoon, jos ei heitä ole kasvatettu kurituksessa ja Herran nuhteessa ja jos vanhemmat eivät ole valvoneet heidän elämänsä aamua, niin että he ovat voineet kasvaa Herran Jesuksen Kristuksen tuntemisessa; silloin hänellä oli syytä peljätä, että moni näistäkin lapsista lankeaa uhriksi vanhempiensa kelvottomalle kasvatukselle, uupuu, väsyy maailman viettelevälle, väsyttävälle ja humisevalle tielle, saavuttamatta rauhan satamaa, jonka Jumala on kaikille niille suonut, jotka uskossa loppuun asti vahvana pysyvät. Hän rukoili hartaasti Jumalaa, että Hän antaisi näille lapsille voimaa sotimaan maailmaa ja sielun vihollista vastaan, ja kaikkia niitä vaaroja vastaan, joita he tuottavat ja aikaan saavat. Hän rukoili voimaa ja siunausta niille opetuksille ja neuvoille, joita hän, heikko ase, on kokenut heidän nuoriin sydämiinsä painaa, niin että ne tulisivat heille ajalliseksi siunaukseksi ja ijankaikkiseksi autuudeksi. Monen silmät vettyivät silloin ja monen vanhemman sydän yhtyi kirkkoherran hartaasen rukoukseen.
Nyt astui kirkkoherra alttarilta alas ja rupesi kyselemään lapsilta heidän kristinopin ymmärrystänsä. Heleällä lapsen äänellä tekivät he seurakunnan edessä tiliä uskosta, jota he koko elämänsä ajan aikoivat tunnustaa, ja kun kirkkoherra taas oli mennyt alttarille, lupasivat lapset ikuista uskollisuutta rakkaalle Vapahtajallensa. Monen seurakuntalaisen silmä ei liene ollut kuiva; niin liikuttava oli se hetki.
Sitten muistutti kirkkoherra lapsia, kuinka elävä Jumala oli kuullut heidän lupauksensa, ja rukoili vielä Jumalalta voimaa lapsille, vahvana vastustamaan vihollisiansa; sen jälkeen laskeusivat lapset polvillensa alttarin ympärille ja kirkkoherra piti heille rippisaarnan ja julisti katuvaisille synnin päästön.
Moni sydän tuli kirkossa liikutetuksi, ja varma on, että moni lapsi aikoi todenteolla ruveta elämään uutta elämää — mutta, mutta, kuinka moni heistä lienee tuon lupauksen pitänyt, sen jätän päättämättä. —
Eihän minulta olisi kenties tullut mainituksikaan noiden lasten ensikertaa käymisestä Herran ehtoollisella, jos eivät Iikka ja Anni olisi olleet siellä. He olivat sielläkin ensimäiset antamaan selviä vastauksia kysymyksille ja kotiansa palatessaan olivat he niitä, jotka aikoivat, sydämensä pohjasta, vastaisenkin elämänsä käyttää niin, että se tulisi Jumalalle ja ihmisille kunniaksi.
Niemimäkelänkin isäntä oli kirkossa ja hän olisi ollut muuten hyvin tyytyväinen, mutta se hänen kunniaansa kovin rapasi, kun kirkkoherra hylkäsi Kasperin niin pienen rikoksen kuin paperisiukaleen nakkaamisen tähden, ja hän piti paljon enemmän lukua Kasperin pääsemättömyydestä kuin Annin pääsemisestä!
Niin kului joku vuosi ja Iikasta oli tullut nuorukainen ja Annista neiti. Uusi aikakausi, uudet askareet ja toimet olivat au'enneet heidän eteensä. Siinä seisoivat he vastaanottamassa, tullee vielä mitä tulleekin. Maailman hyrskyjen turmelevat vihurit alkoivat tuntua heidän ympärillänsä; mutta se siemen, joka oli kylvetty heidän sydämiinsä pienestä pitäen, varjeli heitä sortumasta niiden ylivoiman alle.
Liikutuksetta tuskin voi ajatellakaan aikaa, jolloin lapsuus on loppunut ja nuoruus alkaa. Tyvenen virran kaltaisena riensivät lapsuuden hetket viattomissa leikeissä ja suruttomissa askareissa maailman myrskyjen aaltoavaa merta kohden. Elämän kovuus, sen mustat murheet ja rauhattomuus olivat lapsuuden ijällä tuntemattomat vieraat. Kaikki lapsen ympärillä hengitti vaan rauhaa, iloa ja onnellisuutta. Näin kului lapsuus ja lapsesta kypsyi nuorukainen. Äsken heikko ja horjuva taimi seisoo nyt kukoistavana kukkasena elämän lavealla tantereella, kaikki nyt on muuttunut; kaikki ne luonnolliset siteet, jotka yhdistivät lapsen maailman kanssa, ovat nyt katkenneet. Pelolla ja vavistuksella aavistaa jo nuorukainen sotaa, jonka tulevaisuus kantaa povessansa; kohta tuo synkkä esirippu putoaa, ja maailman ankarat myrskyt alkavat riehua ja ahdistaa häntä joka haaralla. Lapsuuden rauha ja lepo on kadonnut nuorukaisen sielusta, ja levottomuus, luonnolliset himot ja halut leimuavat liekkinä hänen povessansa. Lapsuuden askareet eivät enään tyydytä, miehuuden vakavuus ei kelpaa; mistä siis on apu etsittävä? Ainoana vakavana turvana ovat lapsuuden ijällä juurrutetut opetukset, jotka, jos hyvät ja vahvasti perustetut, yksinänsä voivat nuorukaisen varjella lankeamasta vihollisensa uhriksi.
Ei mikään aikakausi ole niin täynnä yleviä ajatuksia ja jaloja töitä kuin nuoruuden ikä: Milloin on isänmaanrakkaus lämpimämpi, milloin ystävyys rehellisempi, milloin palaa rakkaus kirkkaammin, kuin turmelemattoman nuorukaisen ja sievän tytön povessa?