"Kuinka monta Suomalaista niitä on, jotka jotakin tietävät!"
"Niin te sokeudessanne ja itserakkaudessanne luulette; mutta kansa astuu lujalla tahdolla ja vakavasti oikeuksiansa kohden ja niitä ei ole vähä, jotka niin tekevät, vaikka te luulette, että me kaikki olemme tuhmia, jotka emme mistään tiedä. Ja kansan täytyy päästä tarkoituksiensa perille, ja autuas ottaa silloin ajasta vaarin." Näin puheli Iikka ja viimein ylioppilaat lähtivät pois, mutisten mennessään: "Saakelin itsepintaisia he ovat!"
Kylän nuorisokin hajousi ja kukin meni kotiansa, sillä jo oli tullut ilta; mutta moni nuorukainen ja neiti tunsi isänmaanrakkauden povessansa palavan hehkuvammin kotiansa mennessä kuin kummulle tullessa!
Näin kului Juhannuspäivä ja monta muuta Herran päivää, eivätkä Iikan ja Annin sydämen toivot näyttäneet saavan sen parempaa päätöstä, vaan ne pysyivät yhä salassa, yhtä mykkinä ja yhtä toivottomina kuin ennenkin, ja tuota heidän sydämensä kalvaavaa tunnetta ei tiennyt kukaan kuolevainen ihminen paitsi he itse; mutta pää se tulee viimein vetävälle, ja niinpä kävi tässäkin.
Eräänä pyhänä syksykesällä, jälkeen puolenpäivän, oli taas kylän nuoriso kokoutunut iltaansa viettämään kauniille kentälle järven rannalle, jossa vuoroon taas laulettiin isänmaallisia lauluja moniäänisesti, väliin taas muutoin leikittiin. Sitte nimettiin leskiä juoksemaan, ja jos leski oli roteva ja vilkas juoksemaan, piti hän parillisia pahassa piikkarassa. Nyt sattui roteva pari joukon jälkimäiseksi ja roteva poika oli myös se, joka leskenä odotti joukon etummaisna, ja kaikki odottivat mielen jännityksellä, miten tuossa kävisi. Nyt tulla suhahti pari lesken sivutse täyttä vauhtia ja leski potkasi jälkeen. Hänelle onnistui heti kiistan alussa eroittaa tyttö ja poika toisistaan ja hän lyöttäysi tyttöä ahdistamaan koko voimallansa saadaksensa hänet kiinni, ja niin juoksivat he järven rantaa kohden aika vauhtia. "Älä antau, Mari!" kuului ehtimiseen joukosta kehoituksia tytölle, joka näytti olevan auttamattomissa; sillä hänen edessään, aivan likellä, oli jyrkkä ja syvä järven ranta ja hänen takanaan tuo leikillään häntä ahdistava roteva nuorukainen, joka ei mistään hinnasta näyttänyt tahtovan heittää saalistansa. "Älä antau, Mari!" kuului taas ehtimiseen joukosta, kun näkivät, että tyttö alkoi olla jo hyvin ahtaalla järven ja vainoojansa välillä. "Ei vielä", kajahti silloin äkkiä Marin suusta ja hän teki äkkimutkan samassa ja aikoi siten pelastauta aivan vastustajansa sivutse, mutta hänen jalkansa sija petti ja hän muksahti päätänsä myöten järveen! — Kauhea hätähuuto kajahti koko nuorisosta ja kovaonnista tyttöä ajava nuorukainenkin tyhmistyi niin, ett'ei hän kyennyt yrittämään mitään tytön pelastamiseksi; samoin olivat toisetkin neuvottomia, mutta hätäilemään ja voivottamaan kyllä kaikki kykenivät. Silloin juoksi Lukulan Iikka joukon lävitse järven rannalle ja hätäilemättä, voivottamatta ja muilta neuvoa kysymättä syöksi hän vaate päällä järveen, sukelsi niinkuin lohi pohjaan ja pian ei näkynyt veden pinnalla muuta kuin hienoja väreitä sillä paikalla, johon Mari ja Iikka olivat hävinneet! Kaikkien silmät olivat kiinnitetyt siihen yhteen kohtaan järven pinnalla; hetki oli kovin mieltä jännittävä! Kauvan ei viipynyt, ennenkuin veden pinta kuplahti ja samassa tuokiossa puljahti Iikka veden päälle, etsitty tyttö kainalossaan! Rannalla seisovat ojensivat hänelle pitkän aidaksen, johon Iikka tarttui toisella kädellänsä kiinni, ja niin vetivät toiset heidät molemmat maalle. Iikka oli harjoittaunut oivalliseksi uimariksi, jonkatähden hän oli niin pelkäämätön, auttaaksensa toista vaarasta.
Pelastettu tyttö oli maalle saadessa taidotonna; mutta tointui kuitenkin pian. Pelastettu Mari oli varakkaan Koiviston isännän ainoa lapsi ja juuri Iikan ja Annin ikäinen; he olivat olleet yht'aikaa kaikin rippikoulussakin. Huhu tapaturmasta oli levinnyt kylään, sillä jotkut olivat juosseet sinne apua hakemaan. Sanoma oli tullut Koiviston isännänkin korviin ja hän juoksi paikalle, avopäin, niin paljon kuin hän vaan jaksoi. Kun hän tuli paikalle, oli Mari jo selvällä toimellaan ja mahdoton paljous nuoria ja vanhoja hänen ympärillänsä. Heti kun Koiviston isäntä pääsi väkijoukon luo ja näki tyttärensä pelastuneeksi, huudahti hän: "Kiitos Jumalan! kun ma näen vielä lapseni elävänä." Sitte kysyt hän: "Kuka on pelastanut lapseni silmin nähtävästä vaarasta?"
"Tää meidän kylän reipas poikamme sen on tehnyt, jota paitsi saisimme tässä nyt kaikin viettää surullista hetkeä", lausui eräs joukosta, osoittaen samassa Lukulan Iikkaa.
"Minä olen kyllä kauvan havainnut, että Iikka on kelpo poika, mutta yhä kelvollisemmaksi näen hänet nyt. Sinä olet tänäpäivänä tehnyt jalon työn ihmiskunnalle, mutta minulle niin jalon, ett'ei minulla ole niin paljoa rikkautta, että voisin sinun hyvän työsi palkita. Jumala on katsonut hyväksi ottaa toiset lapseni pois, joka on minulle tuottanut paljon murhetta, ja jos tuo ainoa elossa oleva nuorin lapseni olisi tapaturman kautta tullut pois, niin minäkin olisin murehtien pian kallistunut hautaan. Jalo nuorukainen! Ota sentähden palkinnoksi työstäsi, mitä minulla maailmassa on rakkainta ja kalleinta, ota omaksesi kaikki se, mitä olet tänä päivänä pelastanut, sinä olet sen ansainnut — älä sano vastaan, sen parempaa ei minulla ole tarjota ja minä luulen, että itse palkintokin on siihen tyytyväinen!" puhui Koiviston ijäkäs isäntä värisevin äänin koko väkijoukon kuullen.
"Kiitän nöyrimmästi; mutta millä olisin sen palkinnon ansainnut? sillä olenhan vaan täyttänyt tavallisen ihmis-velvollisuuden", sanoi Iikka ujosti ja punastui korvia myöten.
Olipa joukossa muitakin kolme, jotka punastuivat kenties vielä enemmänkin kuin Iikka. Ensimäinen noista kolmesta punastujasta oli Niemimäkelän Anni, joka Koiviston isännän puheen kuultuansa ensin vaaleni kuolon kalpeaksi, vaan kohta jälleen punastui niin, että luuli veren tipahtavan; hän näkyi pelkäävän, että muutkin huomaisivat hänen mielenliikutuksensa, sentähden kätki hän kasvonsa nenäliinaansa ja lähti pois. Toinen noista punastuvista oli Jäykkälän isännän nuorin poika, Aappo, joka oli paikalle tullut vähää ennen kuin Koiviston isäntä, sillä ei hän ollut sillä kerralla sattunut olemaan alusta alkaen toisten nuorten joukossa; hän punastui myös kovin, kuullessaan Koiviston isännän puheen. Kolmas punastuja oli tuo vaarasta pelastettu itse, Koiviston Mari, jonka poskista katosi ensin se ainoakin puna, joka niihin oli voinut nousta säikähdyksensä jälkeen; mutta pian nousi vieno puna takaisin kaksinkertaisilla voimilla hänen kauniisin kasvoihinsa, ja hänkin lähti kotiinsa "muuttamaan kuivia vaatteita päällensä", niinkuin hän sanoi; hänenkin punastumisensa vaikutti isänsä puhe. Kaikki hajausivat kotiansa, eivätkä nuoret enää aikoneet koskaan tulla leikkimään niin liki järven rantaa.