Tahtoisitte kaiketi tietää syytkin noiden poikien ja tyttöjen punastumiseen? Kuulkaahan sitten: Iikka punastui siksi, kun Niemimäkelän Annikin oli kuulemassa Koiviston isännän puhetta, jota hän ei olisi Annin suonut kuulevan; Anni taas punastui sentähden, kun Koiviston isäntä lupasi Iikalle niin hyvät ehdot, kuin oman ainoan tyttärensä, jonkatähden hän luuli turhaksi rau'enneen sydämensä rakkaimmat, vaikka kyllä salaisimmat toivot. Jäykkälän Aappo punastui sentähden kun hänellä oli jo ystävyys solmittuna Koiviston Marin kanssa, ja hän luuli nyt tuon ystävänsä kadottavansa; Koiviston Mari taas sentähden, kun luuli tapauksesta ja isänsä puheesta seuraavan monta rettelöä: Iikka oli roteva, kaunis ja kiitettävä nuorukainen, siitä oli kaikilla yksi mieli; hän oli vasta pelastanut hänet varmasta kuolemasta, siis Iikalla oli täysi oikeus vaatia häntä omaksensa; mutta, kun hän oli antanut jo sydämensä toiselle, mitä ajattelisi silloin jaloluontoinen Iikka, mitä ajattelisi silloin hänen isänsä, jos ei hän saattaisi suostua isänsä ehdotukseen? Niin laveat ahdistukset ne olivat, jotka panivat Marin sydänveret liikkeelle. Aapon ja Marin ystävyyden liittoa ei tietänyt kylässä kukaan muu kuin he itse ja Lukulan Iikka, ei Marin isäkään, ja sentähden Koiviston isännän puhekin tuli semmoiseksi; muussa tapauksessa olisi hän ollut varovampi.

Iikka ymmärsi kohta Aapon ja Marin tuskan. Kun Iikka ja Aapo menivät kotiansa ja tulivat kahden kesken, kuiskasi Iikka Aapon korvaan: "Älä, ystäväni, ole noin suruissasi! ei sinulle tule mitään vaaraa, sinä saat armaasi, sillä niin jalo tarjous kuin se olikin, en minä sitä kumminkaan voi ottaa vastaan monesta syystä; vie nämät terveiseni Marille, niin pian kuin voit, sillä minä näin, että hänelle tulee raskaat hetket."

"Sinä, ystäväni, olet aina yhtä jalo ja ylevä!" sanoi Aappo Iikalle ja otti häntä kädestä kiinni. "Tänä iltana minä kirjoitan Marille ja selitän koko asian", lisäsi hän vielä ja nähtävästi hänen otsansa kirkastui.

Ei kenenkään rauhaa nuo tapaukset niin visuun ryöstäneet kuin Niemimäkelän Annin; sillä Iikan toivo ei noista kännyt huonommaksi kuin ennenkään, jos ei paremmaksikaan, ja Aapon ja Marin asia tuli pian selville. Mutta Anni-rukalta katosi kerrassaan kaikki toivo; sillä kuinka olisi Iikka vastaan-ottamatta niin loistavaa tarjousta? ja muutoin el hän tiennyt varmaan, rakastiko Iikka häntä, vai ei; hän meni kotiansa, sulkeusi siellä kamariinsa ja valtavalla itkulla koetti tyhjentää murheella täytettyä sydäntänsä. Anni lykkäsi luotaan kaikki yhä uudistuvat kosijansa ja laihtui päivä päivältä. Entinen iloisuus, elävyys ja rauha katosi häneltä, ja synkkä surumielisyys valtasi hänet kokonaan. Kaikki huomasivat Annin elämän muutoksen ja kokivat saada selville syytä siihen, mutta turhaan; sillä Anni ei uskonut salaisuuttansa kenellekään, hän piti sen omana tietonaan ja kantoi mykkänä raskasta taakkaansa, sillä tavallinen neitien kainouskin esti häntä muille suruansa ilmoittamasta. Tuossa tukalassa tilassa kului syyskesä kekrin tienoille.

Iikka oli varttunut oivalliseksi metsästäjäksi ja pian oli hän paikkakunnan kuuluisin kyttä. Hän oli jo ollut kahdessa karhuntapossa osallisena ja yhden kontion oli hän kaatanut yksinänsäkin. Kaikki ne karhun tapot tapahtuivat ulkopitäjissä, sillä oman pitäjään metsät olivat huonot eikä niissä isompaa riistaa ollut. Iikka oli niissä osoittanut rohkeaa urhoollisuutta ja pelkäämättömyyttä, jonkatähden hänen maineensa kasvoi aina kunniakkaammaksi. Aina, kun sydämensä huolet rupesivat Iikkaa kovin rasittamaan, sieppasi hän tarkan luodikkonsa seinältä ja lähti metsään, silloin kun luvallinen metsästys-aika oli, sillä siellä sai hän hetkeksi kevenemään murheellisen sydämensä.

Eräänä päivänä kekrin seudussa ei Anni tullut kotonansa aikaan, jonkatähden hän lähti kävelemään läheisimpään metsään, jossa hän usein ennenkin oli käynyt tuolla vapaan taivaan alla, vapaassa Jumalan ilmassa, noiden tuulen hengähdyksistä huojuvain, murheettomain puiden parissa, vuodattamassa murheellista sydäntänsä. Kun hän oli kappaleen matkaa kulkenut metsää, tuli hän erään pienen aukean rintaan. Siinä antoi hän taas kyyneliensä vapaasti vuotaa, sillä olihan siinä sopiva paikka työhön, jossa ei kukaan häirinnyt hänen kyyneleitänsä, jossa ei kukaan kummaksuen katsonut hänen murheellista tilaansa, jossa ei kukaan turhalla uteliaisuudella kysellyt hänen murheensa syytä; siinä oli hänellä paras paikka maailmassa sillä kertaa.

Kun Anni oli parhaallansa noissa unelmissansa ja kyyneltensä vallassa, hyppäsi metsästä lumivalkoinen jänis pienelle aukolle ja seisahtui silmänräpäykseksi keskelle sitä. Yht'äkkiä leimahti tuli metsänlaidasta, pamaus kuului ja samassa kaatui jänis kuoliaana siihen paikkaan, sillä tarkalla kädellä ohjatun luodikon luoti oli lävistänyt sen otsan. Samassa kuului iloinen huudahdus: "halloo" ja roteva, varteva, uljas nuorukainen tuli metsästä aukealle, toisia jäniksiä selässä, ottamaan kaatamaansa jänistä. Eipä saanut tällä kerralla Anni olla siinäkään rauhassa, sillä metsästäjä havaitsi hänet. Nyt olisi Anni suonut olevansa aina maailman äärissä, niin hämmästyi hän, kun huomasi, että hän tuli keksityksi, vaikka tuo nuori metsästäjä ei ollut kukaan muu kuin Lukulan Iikka, jota hän enimmän maailmassa rakasti.

Kun Iikka havaitsi Annin, tuli hän heti hänen luoksensa, riisti selästänsä jänikset maahan ja istui Annin viereen mättäälle.

"Miten, Jumalan tähden, sinä olet tänne joutunut?! Sinä olet itkenyt, minä näen sen selvästi! Kauvan olen minä huomannut, että sinua vaivaa joku sisällinen murhe: ilmoita se lapsuutesi ystävälle, ehkä voisin sinulle olla jonakuna apuna!" sanoi Iikka.

"Murhettani en sano kenellekään, sen vien kanssani hautaan", sanoi
Anni.