"Mihin minä poloinen nyt joudun?" sanoi Anni isänsä pois lähdettyä.
"Lähde meille! siellä kyllä on työtä ja ruokaa sinullekin", sanoi Jäykkälän Aappo, ja hänen kanssaan lähti Anni Jäykkälään, jossa koko talon väki otti hänet ilolla vastaan; sillä he olivat kauvan surkutelleet Annin tukalaa tilaa. Siellä sai hän työtä, ruokaa, suojaa ja turvaa. Muu nuoriso hävisi myös Lukulasta pois ja huomenna oli taas kylällä tietona uusi tavattomuus Niemimäkelän isännän elämästä ja ylpeydestä.
Ensi pyhänä kuulutettiin kirkossa ensi kerta kaksi uljainta paikkakunnan parikuntaa: Jäykkälän Aappo ja Koiviston Mari, Lukulan Iikka ja Niemimäkelän Anni.
Mitäpä siinä muuta oli: kun aika joutui, pidettiin Iikan ja Annin häät, joissa ei puuttunut mitään, vaikka olivat torpan pojan häät, jos ei vaan sitä puutokseksi lueta, kun siellä ei näkynyt morsiamen isää, äitiä eikä veljeä, vaikka he olivat Jäykkälän isännän kautta kyllä komeat kutsut saaneet. Mutta kutsut saatuansa oli Niemimäkelän isäntä vannonut, ett'ei sitä päivää koskaan valkene, jolloin hän astuisi jalkansa sen kynnyksen yli, jossa hänen tottelematon tyttärensä kerjäläisjoukkoineen oli. Mutta mitäpäs siitä! eihän se kumminkaan estänyt asiain menoa ja häät pidettiin, kun pidettiinkin.
Nyt olivat Iikan ja Annin toivot ja sydämen halut tulleet täytetyiksi, joille he tähän asti olivat eläneet: he olivat — aviopari. He olivat monta sydämen kipua ja raskasta hetkeä saaneet viettää tuon elämänsä hartaimman toivon tähden ja niin he olivat oppineet jo osaksi tuntemaan elämän myrskyjä, joita maailma nuorukaisille tuopi, nielaistaksensa heitä kauheihin laineisiinsa ja hyökyihinsä; mutta Iikka ja Anni eivät sortuneet niiden voiman alle, sillä he olivat jo nuoruudessa saaneet hyvän kompassin, Jumalan pelon, ja tukevan peräsimen, henkisen kehityksen, joiden avulla he pääsivät kunnialla vaaralliselta näyttävästä taistelusta, ja heidän voittonsa oli totuuden voitto.
Kaikki menneet vastukset, murheet ja koetukset eivät nyt tuntuneet heidän mielestänsä enään miltään; sillä olivathan he kumpikin löytäneet sen, jonka edestä he olivat taistelleet ja kärsineet, nimittäin toisensa, ja siinä oli heille kylläksi. Mitäpä siitä, jos eivät olleetkaan rikkaita — jos Anni ei saanutkaan perintöä, jos heitä sanottiinkin joskus kerjäläisiksi — ei se tee mitään, sillä näyttäähän maailma niin avaralta ja lupaavalta; mikäpä tässä olisi hätänä, koska heillä on terveet ruumiit ja puhdas omatunto? Ei, tulevaiset mustat murheen haahmot eivät saa huolettaa ja häiritä heidän onneansa eikä heidän sydämensä iloa ja rauhaa, koska entiset ovat menneet ja poistuneet; ja nyt tunsivat he itsensä niin onnellisiksi, kuin kukaan maailmassa voipi itsensä tuntea.
Päästyänsä vapaiksi kaikista menneistä murheistansa, rupesivat he innolla käsiksi taloudellisiin toimiin ja Anni tunsi itsensä pienessä torpassa tuhatta kertaa onnellisemmaksi, kuin omassa kodissaan; sillä nyt hän sai vapaasti lomahetkinä lukea ja tutkia kirjoja, eikä koskaan kuulunut isän ja veljen soimauksia noita lorukirjoja ja niiden lukijoita vastaan. Nyt ei hänen korviinsa enää kuulunut koskaan isän ja Kasperin laveita ja alinomaisia puheita ihmisen suurimmasta onnesta — rikkaudesta; vaan sen sijaan tunsi hän sydämessään, ett'ei ihmisen suurin onni ole ensinkään rikkaus. Mutta rikas, mahdottoman rikas oli Annikin mielestään, sillä hän oli saavuttanut sen, joka hänelle oli maailmassa kallein ja rakkahin, lapsuutensa ystävän; olihan siis syytä olla tyytyväinen ja iloinen, olihan Anni nyt niin vapaa ja rauhallinen; mitäpä sitä olisi vailla?
Iikka yksissä neuvoin nuoren vaimonsa kanssa pitkitti eteenkinpäin rämeitten ja soitten vuokraamista ja viljelemistä, joten heillä oli useinkin melkoiset kylvöt, ja kun Jumala siunasi maamme useilla hyvillä vuosilla, niin heidänkin varallisuutensa karttui aika-ajalta, ja ennen pitkää ei heitä pidetty vähäarvoisina, sitä vähemmin "kerjäläisinä" muualla kuin Niemimäkelässä.
Entistä virkeämmäksi käymäpaikaksi tuli nyt Lukulan torppa kaikille niille kyläläisille, jotka olivat jo isänmaallisen yhteishengen elähyttämiä; sillä torpan kirjasto oli paisunut jo melkoiseksi ja se oli kaikille sitä haluaville aina avoinna. Ja kun kyläläiset tulivat Lukulaan, oli Lukulan perheellä aina hyvä tilaisuus herättää heihin isänmaanrakkautta. Jos mikä yhteiskunnallinen taikka kansallinen kysymys tuli, sai Iikka olla aina niiden solmujen selittäjänä ja toimeen panijana.
Ensi vuosina, kun Iikka ja Anni olivat naimisessa, tuli taas kipeä kansallinen kysymys esille. Nuolen nopeudella lensi kansan korviin se hämmästyttävä uutinen, että Helsingin suomalainen alkeisopisto oli tuomittu kuolemaan. Hämmästys käsitti silloin kansan ja hätähuutoja kajahti yli koko maan, sillä kansa käsitti hyvin asian tärkeyden. Se käsitti, että, jos tuo maamme sydänpaikassa, pääkaupungissa, oleva suomalainen alkeisopisto kuolisi, se olisi suomalaisen kansallisuuden kuolema. Tuota yksinkertaista kuolemaa välttääksensä rupesi kansa innokkaasti keräämään varoja, ja tuota keräämistä toimitettiin milloin milläkin tavalla: isompia ja pienempiä lahjoja annettiin, arpajaisia, laulajaisia, seuranäytelmiä ja muita kansan huveja toimitettiin ympäri maatamme, siis: