"Siihen sinä kyllä olet mies, houkuttelemaan ihmisiä kaikkiin hullutuksiin ja viettelemään heiltä ainoatkin rahansa, ja nuo sitten ovat niin hulluja, että antavat itsensä vietellä jos mihin hulluuteen!" alkoi Niemimäkelän isäntä puhua äreästi.
"Ette suinkaan, naapuri, mahtane puhua muiden kuin omasta puolestanne", muistutti Jäykkälän isäntä.
"Minä puhuu omasta ja muiden puolesta", sanoi hän.
"Itse puolestanne ei teidän tarvitse mitään puhua, sillä saattehan olla arpoja ostamattakin ja muiden puolesta en luulisi teillä olevan oikeutta puhua", sanoi taas tuo ainainen kukistumaton vastustajansa.
"Se on kyllä tosi, ett'en itse puolestani tarvitse juuri paljoa puhua, sillä minulla on toki siksi mieltä, ett'en tuommoisiin hullutuksiin rupea; mutta sen suurempi oikeus on minulla puhua tuon yksinkertaisen kansan puolesta, jota Jumala paratkoon narrataan ja mielellään milloin mihinkin hulluuteen, ja kiskotaan heiltä viimeinenkin raha-penni, jonka he kyllä tarvitsisivat tosihinkin", sanoi kansan ja säästäväisyyden nimessä taas Niemimäkelän isäntä.
"Luuletteko meidän olevan niin tyhmiä, ett'emme tiedä, mitä teemme? Te näytätte aina vaan meitä pitävän typerinä, köyhinä, mutta me toki ymmärrämme uhrata jonkun rovon isänmaamme ja kansamme hyväksi, sen sijaan kuin te pyydätte estellä ja turhaksi tehdä meidän isänmaanrakkauttamme, tulemalla tänne häiritsemään meidän toimiamme ja vieläpä kansan nimessä puhumaan sopimattomia puheita, ikäänkuin kansa ei itse tietäisi, mitä tekee; vieläpä puhutte kansan kukkaronkin puolesta, vaikk'ei siinä oikeastaan ole mikään muu suojeltavana kuin oma hyvin kuristettu kukkaronne, josta ei vielä ole nähty yhtään penniä kirpoavan mihinkään kansalliseen asiaan, eipä edes niinkään likeiseen tarpeesen, kuin omain lastenne kasvatukseen! Ja sillä puheella pyydän minä, että tekisitte sentään hyvän meille, että menisitte pois häiritsemästä meidän asiaamme!" sanoi talon isäntä kaunistelematta.
"Te häväisette minua hävyttömillä sanoilla! Te käskette minua pois! Hyvä! Mutta tuo teidän ylpeytenne onkin siihen loppunut, sillä minä näytän teille — hurja joukko — minkä verran teillä on oikeutta tuommoisia ylöskantoja toimittaa, kerjätä ja kiskoa ihmisiltä rahoja. Te olette kyllä viisaita mielestänne, jonka nojalla sitten olette noin suurisuisia, mutta nähdäänpä kuinka pitkälle tuota viisautta kestää", sanoi Niemimäkelän isäntä uhkaavasti. Tyytymätön kohina alkoi kuulua väkijoukosta, ja yksi ja toinen olisi ollut valmis jotakin sanomaan, vaan hän oli jo vihapäässään puitsinut jalkoinsa.
Kun arpajaisten pitäjät olivat päässeet odottamattomasta vastuksesta, rupesivat he kohta toimeensa. Pian olivat kaikki arpaliput myödyt ja permanto peittyi tyhjillä lipuilla, ja jotka voittoja saivat, korjasivat ne pois. Kylän nuorukaiset ja neidet lauloivat isänmaallisia lauluja sekaäänisesti illan kuluksi ja Iikka lausui väliin jonkun kappaleen Vänrikki Stoolin Tarinoista; muita ravintoaineita ei ollut kuin teetä ja kahvia. Mitäpä siinä oli: arpajaiset loppuivat, mutta niiden pitäjät voivat lähettää kauniin summan tuohon suureen kansalliseen tarkoitukseen.
Arpajaisten vaikutus ei kumminkaan siihen vielä loppunut. Niemimäkelän isäntä oli käräjämatkoillaan tullut niin viisaaksi, että tiesi sen, ett'ei arpajaisia saa pitää sakon uhalla. Tuon viisautensa nojalla tuli hän Jäykkälään kumoamaan koko arpajaishommaa ja niin saamaan muut ihmiset tuhmiksi ja riistämään itsellensä uutta arvoa tietäväisyydellänsä. Hänellä oli varma luulo jo Jäykkälään tullessa, että nyt hänellä on ainakin se valtti, jolla hän vissimmästi saa kostetuksi uppiniskaiselle naapurillensa, Jäykkälän isännälle ja vihatulle vävyllensä, jolle hän oli vannonut kostavansa kuolemaansa asti; Jäykkälän isännän luuli hän saavan sakkoon siitä, että antoi huoneensa arpajaisten pitoon, ja vävynsä, kun pani ne toimeen. Tuossa koston himossa haastatti hän sekä naapurinsa että vävynsä käräjiin arpajaisten pitämisestä. Mutta noilla hänen mielestään niin rikoksellisilla syytetyillä oli oikeuteen tuoda asianomaisen kuvernöörin lupa arpajaisten pitämiseen, ja arvaapa sen, että Niemimäkelän isäntä sai käräjissä pitkääkin pitemmän nokan.
Niinhän se aika kului, mutta Niemimäkelän isännän sydän ei sulanut vävylleen eikä tyttärelleen, ja missä hän suinkin luuli jotakin voivansa, yritti hän aina kostamaan heille; niin kivikovaksi oli hänen sydämensä paatunut omaa lastansa ja kelpo vävyänsä kohtaan!