Sattui tulemaan katovuosi ja kova rahan puute alkoi tuntua maassa. Silloin yht'äkkiä tuli kuvernööristä takavarikko-välipäätös sekä Hoitolan Heikille että Metsälän Mikolle, ja nimismies pani takavarikkoon kummaltakin elon elämän. Molemmat talon ystävät tulivat Niemimäkelään ja kyynelsilmissä rukoilivat, ett'ei heidän ainainen hyväntekijänsä olisi niin kova ja saattaisi heitä mierontielle niin kovana aikana, mutta nyt oli entinen ystävyys loppunut ja isäntä sanoi vaan kylmästi: "Minä näen selvästi, että te hälvenette; mistä minä sitte omani saan? Ei minun käy odottaminen."

Kyläläisetkin näkivät, mitenkä Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon käypi, sentähden ei heitäkään haluttanut auttaa heitä.

Mikäpä siinä oli Hoitolan Heikillä ja Metsälän Mikolla neuvona; töiden ja toimien hedelmät alkoivat ruveta näkymään. Ystävä ei kallistanut korviansa heidän viittauksillensa ja "hyviä kylänmiehiä" ei ollut, sillä he olivat ne itse sopimattomalla käytöksellään vieroittaneet pois tyköänsä. Kuulutettu huutokauppa-päivä tuli ja Niemimäkelän isäntä huusi heidän maansa mantunsa ja kaikki, mitä heillä oli, itsellensä polkuhinnasta, sillä kyläläiset eivät tahtoneet puuttua eikä sekaantua heidän rettelöihinsä; mutta Niemimäkelän isäntä iloitsi sydämensä pohjasta, sillä näyttihän ainakin siltä, kuin hänen rahansa olisivat todellakin tulleet pyhitetyksi Raamatun lehtien välissä, ja että hänen köyhille antamat almunsa eivät olisi hukkaan menneet, koska ne näyttivät niin rupeavan kasvamaan. Hän möi molempien velkamiestensä maat, jommoisellakin voitolla, entisen kotipuolensa miehille, ja irtaimistollakin hän kiskoi isot voitot. Semmoinen se oli Hoitolan Heikin ja Metsälän Mikon taloudellinen loppu. Mutta Peltolan kyläläiset kauhistuivat tekoa niin, ett'eivät he olisi huolineet Niemimäkelän isännän rahoista, vaikka hän olisi antanut niitä kuinka halvalla kasvulla tahansa, ja he alkoivat vierautua hänestä ja hän heistä aina enemmän ja enemmän.

"Vanha ystävyys on luja", sen osoitti Metsälän Mikon ja Hoitolan Heikinkin kohtalo. Kun joku aika oli kulunut heidän häviöstänsä, että enin sydämen suru oli ennättänyt haihtua, tuli heidän ystävyytensä entiselleen Niemimäkelän isännän kanssa ja he olivat myötäänsä Niemimäkelän työmiehinä ja muutoinkin kaikkena kaikessa, niinkuin ennen olemme jo nähneet, ja jonkun ajan takaa näkivät he vaan hänessä taasenkin suurimman hyväntekijänsä!

Kun Niemimäkelän isäntä näki, että hänen rahojensa karttumisen onni loppui niin lyhyeen Peltolan kylässä, nimittäin noiden kahden talon häviöön, ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin sijoittaa rahansa pankkiin, mutta pankki ei maksanut kuin neljä sadalta kasvua, jonkatähden hänen rahojensa kasvaminen kävi paljoa vähemmäksi kuin yhdeksänkymmentä sadalta, jonka hän oli niille kasvuksi uneksinut; eikä tuota tappiota voinut sekään parantaa, että koettiin köyhille antaa almua ja että käsirahoja pidettiin Raamatun lehtien välissä.

Niin kului joku aika. Niemimäkelän maanviljelys kävi vuosivuodelta niin huonoksi, ett'ei tuottanut taloon vuosinaisia tarpeita! Kummako se oli, sillä isäntä ja talon poika eivät valvoneet päin perin mitään työtä sen koommin kuin kylään tulivat, jopa kaiketi, sillä he olivat liika hyviä ja rikkaita niin halpaan ammattiin kuin työn perään katsomiseen, ja työn tekemisen itsensä katsoivat he niin ylön, ett'ei sen tekijällä ollut heidän mielestänsä kunniaakaan! Sentähden koko talon työ ja hoito oli vieraan väen hallussa, jotka eivät taas huolineet muusta, kunhan vaan päivä meni ja toinen tuli; eikä talon hoito parannut sittenkään, vaikka sitä hoitamaan tuli viimeiseltä Hoitolan Heikki ja Metsälän Mikkokin. Tuommoisen hoidon kautta tulivat Niemimäkelän tilukset kovin rappiotilaan: niityt pensastuivat ja jäivät aidoitta ja ladoitta, sentähden väheni heinän saalis vuosi vuodelta ja viimein ei niistä saatu kuin vähän sänkeä karjojen jaloista, ja niin saadut heinät olivat sekä huonoja että kalliita, kun kallis työväki päinensä niitä koperoitsi. Heinien osto kasvoi siis vuosi vuodelta talossa. — Pellot jäivät ojittomiksi ja aidattomiksi ja ne viljeltiin niin huonosti, ett'eivät ne kasvaneet oikein puita eikä heiniä, mutta viljaa sitäkin vähemmin; sillä niitä pidettiin kumminkin siksi rauhatoinna, ett'ei luontokaan niissä saanut kasvukuntaansa levittää! Ja kun niissä oli jotakin kylvöä, haparoitiin niitä harvoja korsia, joita huonosti ruokottu maa oli jaksanut kasvaa, vasta talven tullessa lumen seasta pois, ja silloin eläimet olivat niistä jo runsaan osan ottaneet, huonojen aikojen tähden! — Kylläpä sen arvaa jo edeltäkin päin, että semmoisella maanviljelyksellä ei peltokaan antanut talouden tarpeeksi viljaa, jonkatähden kaikki talossa tarvittava vilja ihmisille oli vuosittain ostettava; sillä korskuvat syöttiläishevoset ja muu karja tarvitsivat kyllä syödäksensä kehnon ja vähän viljan, jonka maa antoi. Mutta olipa toki Raamatun raoissa rahaa ja pankista saatiin toista; paha vaan, ett'ei pankki maksanut yhdeksääkymmentä sadalta kasvua.

Eipä siinä ollut vielä kyllä, että talon tulot pienenivät, ett'eivät rahat kasvaneetkaan määrättömästi; mutta siihen tuli vielä lisäksi aivan päinvastainen seikka, nimittäin se, että samassa määrässä kuin tulot pienenivät, menot talossa suurenivat. Sillä yhä useammin tarvittiin tehdä matkoja kaupunkiin, tuomaan sieltä ehtimiseen olutkuormia, "koljotti" pulloja ja muita "troppeja"; sillä isännän hävytön velkoja — sydänala — oli tullut yhä ankarammaksi vaatimuksissansa ja lisäksi oli tullut vielä toinenkin yhtä tyhjä ja vellova sydänala, kuin isännälläkin oli, nimittäin Kasperin; ne kaksoisvelkojat olivat tulleet niin ankariksi, ett'eivät tyytyneetkään enään katkeroihin "alvee"- ja "jäarnästi"-troppeihin, vaan heille piti antaa oikein virtanaan jalostuttavaa nestettä, oikein alkuperäisessä puhtaudessaan! Mutta yhä useammin kuului kylässä, että Niemimäkelän isäntä taas on "kipeänä", sillä kukaan ei ollut päässyt hänen kamariinsa; yhä useammin kuului kylällä, että Kasperi taas oli juovuksissa! Kaikkiin näihin asianhaaroihin katsoen oli se paha, kovin paha, kun rahat eivät tuottaneetkaan yhdeksääkymmentä sadalta, sillä varat eivät kumminkaan olleet niin äärettömät, että niukka neljän prosentin kasvu olisi riittänyt laiskan, työttömän ja huolettoman perheen ylöllisen ja harrastelevan elämän tarpeisiin; vaan päivä päivältä, vuosi vuodelta, tuli pääomaan isompi kolo. Siihen vielä lisäksi tuli, että isänsä ehtimiseen sai maksaa ja sovittaa Kasperin rikoksia, joita hän usein juovuspäissään teki, eikä isällä ollut yhtään syytä nurkua, ett'ei Kasperi ollut hyvästi alkanut "maailman rannan" kouluansa ja että hän on liiaksi saanut lukea "lorukirjoja".

Se aika, jolta nämät viimeiset kertomukset ovat, on jo jonkun ajan edempänä Iikan naimisista, ja kylällä rupesi nyt kulkemaan kaikenlaisia huhuja. Sillä tiettiin salakähmää, että Niemimäkelän isäntä onkin aina silloin juovuksissa, kun hänen sanotaan olevan kipeänä; siellä tiettiin, että hän taas on saanut maksaa niin ja niin paljon Kasperin pahoista töistä; siellä tiettiin, että Niemimäkeläisten varat eivät olleetkaan niin suuret, kuin on luultu; sillä niitä pitää kuluttaa joka vuosi runsaasti. Mutta se oli vaan salaisena kuiskeena harvain kesken, sillä eivät he halunneet juoruta.

Tosin olivat he yhtä pönäköitä, yhtä ylpeitä, yhtä arkoja kunniastaan kuin ennenkin; tosin oli heillä vielä korskuvat hevoset, kiiltävät hevosvärkit, kauniisti sisustetut uljaat huoneet ja rahoja Raamatun raoissa, mutta useassa kohden alkoi näkyä rikkinäisiä akkuna-ruutuja, jotka saivat jäädä siihen korjaamatta, ja joku riutunut savupiippu oli ilmestynyt tuon korskallisen rakennuksen katolle, yhtä huonolla korjausonnella kuin rikkinäiset akkuna-ruudutkin, ja niitä pitivät kyläläiset pahana enteenä.

Tosin ajoi isäntä vielä kirkolle yhtä komeilla hevosilla ja hevosvärkeillä kuin ennenkin ja kuski oli hänellä ajamassa kuskilaudalla niinkuin ennenkin, aisakello tärpätti aisassa niinkuin ennenkin ja suuri karhuntalja liehui reen perässä niinkuin ennenkin — kaikkiko niinkuin ennenkin? — eipä kuitenkaan kaikki, sillä aikoinaan kauniit vaatteiset suitsivarret olivat jo poikki olleet useasta kohden, jotka sitten olivat solmiellut kiinni niinkuin parhaiten oli taidettu, mutta solmuhan on aina solmu. Kuskilauta oli pitkän ajan reessä ollut jo rikki ja niin se nytkin oli; mutta yhtäkaikki istui kuski siinä pönäkkänä, kädet suorana, niin ohjaten solmuisilla suitsivarsilla hevosta; mutta tuo rikkinäinen kuskilauta natisi, ritisi ja ratisi alinomaa ajaessa, ikäänkuin muistuttaen ehtimiseen jotain talouden toimien vaillingista, muistuttaen, että asiat eivät kaikki olleet niinkuin olla pitäisi; suuri ja ennen niin romea umpikulkunen rämisi myös ränkien korvissa niin epäsointuisesti, että sen sointu kuului siltä, kuin joku olisi kepakolla rummuttanut rikkinäisen paistinpannun pohjaan, ja kyläläiset kuiskaelivat toisillensa: "jopa Niemimäkelän isännän hevosvärkit rupeavat huononemaan".