"Ei kuulu Kasperista entistä enempää; missä hän raukka mahtanee aikaansa viettää. Oi, muori-kulta, kuinka mielelläni ottaisin hänet vastaan ja sulkisin syliini, kun hän vaan katuvaisena tulisi luoksemme", sanoi Iikka vastaukseksi, ja Kasperin äiti huokasi raskaasti ja suuret vesikarpaleet silmissä meni hän taas pois, yhtä toivotonna pojastaan kuin ennenkin.
Niemimäkelän väki oli sinä päivänä ollut perunain otossa. He olivat nyt päivätyönsä päättäneet, sillä nyt oli jo ilta. He kantoivat reippaasti perunoita saaveilla kellariin ja laittelivat aseitaan järjestykseen, pitkittääksensä samaa tointa huomennakin. Saavit ja muut astiat puhdistettiin ja pantiin suullensa järjestykseen; kuokat kopistettiin mullasta ja pantiin etehiseen, huomista odottamaan; astiat komahtelivat, kuokan varret papattivat ja vintti-tangot rämähtelivät, kun väki niitä järjestykseen laitteli. Iso, roima valkea paloi takassa ja suuri pata langastansa riippui vipu-koukussa liedellä tulen päällä. Pata oli täynnä kiehumassa kauniita ja puhtaiksi pestyjä perunoita. Arvokkaan—näköinen emäntä hyöri padan ääressä, suuri avainkimppu vyöllä. Hänellä oli pitkävartinen kauha kädessä, jolla hän ehtimiseen hämmenteli vasta höystetyitä perunoita. Por, ro-ro-ro-ro ro-ro, panivat perunat padassa, ikäänkuin olisivat ne kilvan tahtoneet kiittää hyvää emäntäänsä. Iloisesti palava valkea punasi emännän kasvot entistä punaisemmiksi, tahtoen sekin, niinkuin vanha kotilieden tuttu ainakin, siten näyttää hyvyyttänsä emännälle ja tehdä hänestä miellyttävääkin miellyttävämmän; väki puheli iloisesti keskenänsä ja riisuskeli päältään pois multaisia vaatteitansa. Vanhimmat talon lapset olivat koulussa ja nuorimmat tepastelivat tuvan lattialla ja tyytyväisyys näytti olevan jokaisen osana.
Semmoisessa asussa oli Niemimäkelän koti-elämä sinä hetkenä, kun ovi aukeni ja huoneesen astui ryysyinen ja ryppyinen mies, jonka päätä ja harmaita hiuksia peitti resuinen lakki. Heti tupaan tultuansa ja ujon hyvän-illan sanottuansa, vetäysi hän varjoon uunin ovipuolimmaiseen nurkkaan. Emäntä huomasi kuitenkin heti, että joku köyhä tuli huoneesen. Hän otti pärevalkean käteensä ja meni katsomaan tullutta, niin tavoin tunteakseen häntä, sillä hän oli oikea köyhäin äiti, joka ei köyhiä holhonnut sentähden, että Jumalan olisi pitänyt sen edestä kasvattaa heidän maallisia tavaroitansa, vaan hän teki sen ihmissääliväisestä sydämestä ja hellästä armeliaisuudesta köyhiä ihmisiä kohtaan. Sentähden tunsi hän kaikki kylän köyhät ja he hänen sitä paremmin. Mutta kas! Hän ei tuntenutkaan tuota tullutta, joka alasluoduin silmin istui uunin pankolla.
"Mistä tämä vieras on?" kysyi emäntä tulleelta.
"Olen outo muukalainen. Olisiko emäntä niin hyvä, että saattaisi luvata ruokaa ja suojaa onnettomalle?" sanoi tullut, ja hänen kasvonsa värähtelivät.
"Miks'ei", sanoi emäntä, "olkaa vaan niinkuin kotonanne."
Samassa tuli Iikka tupaan ja havaitsi vieraan.
"Mistäs tämä vieras on kotoisin?" kysyi hän heti oudolta.
"Oi, älkää kysykö, kuka ja mistä! Tutut ja tuntemattomat tiet ja polut ovat kotoni; ihmisten pilkka, nauru ja armottomuus on ainainen, hyvin ansaittu kumppanini ja pieksetty, rikkirunneltu ruumiini on ainoa tavarani. Älkää, hyvä isäntä, ajako minua yön selkään! minä olen hyvin väsynyt; emäntä lupasi minun olla yötä", sanoi outo rukoilevasti, särkyneellä ja murtuneella äänellä, ja suuret vesikarpaleet vyöryivät alas hänen kuihtuneita kasvojansa.
"Älkää olko millännekään, ei teitä pois ajeta, ja ruokaa ja lepoa saatte kyllä. Nyt ei tarvitse surra teidänkään, sillä Jumala on siunannut taas vuodentulon hyvyydellänsä ja on siis antanut teillekin osanne", sanoi Iikka lohduttavaisesti.