Nyt pyysi kirkkoherra puheen vuoroa ja kaikki vaikenivat. Ollen kansan mies, kiitti hän julkisesti Iikkaa hänen vasta pitämästä puheestansa. Hän huomautti, kuinka syvästi kansa itse käsittää kansallisuutensa, vaikka eräältä taholta väitetään, ett'ei kansa itse ymmärrä eikä tahdo ymmärtää niistä asioista mitään, vaan että he muka huutavat ja meluavat umpi-silmissä muutamien riivattujen suomikiihkoisien perässä, tietämättä, mitä he oikeastaan tahtovat. Puheensa vahvistukseksi viittoi hän sitten, kuinka voimallisesti kansallisliikkeet ovat nykyaikana olleet vireillä ympäri maatamme, kun vaan jossain kohden on kansallisia oikeuksia kansalta kielletty. Hän kehoitti jokaista kansalaista ottamaan ajasta vaarin eikä turhilla tekosyillä ponnistelemaan kansan oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Hän sanoi kyllä tietävänsä, että semmoisia houreita on syntynyt muutamien ihmisten päässä, ett'ei suomalainen voi sivistyä, mutta hänen mielestään oli tuo turhaakin turhempi loru, koska suomalaisella on samanlainen ruumiinrakennus ja yhtä järjellinen sielu kuin muillakin kansoilla. (Suostumushuutoja). Hän esitti maljan Suomen kansalle, joka juotiin innokkailla hurraa-huudoilla.

Kun kaikki nuot toimet olivat loppuneet, tulivat äsken mielestänsä niin uljaat ja pilkallista ivaa täynnä olevat ruotsikiihkoiset alakuloisiksi, ja nurpolla-nokin vetäysivät eri joukkioon, jossa he näkyivät hiljaksensa keskenänsä haastelevan, vilkuillen väliin ympärillensä, ikäänkun olisivat pelänneet, että joku kuulisi. Siihen joukkioon meni viralta pantu kruununvoutikin, eikä hän koko iltana enään yritellyt pilkkaamaan Iikkaa eikä muita kansallismielisiä. Itsekukin valitsi mieluisensa puhekumppanin ja niin se ilta kului hupaisesti, tapahtumatta sen suurempaa häiriötä.

Muuta ei ole enään sanomista koko häistä. Kun aika joutui, syötiin illallista ja sen jälkeen hajausi itsekukin levolle.

Vaikka ilma oli niin kylmä ja kolkko, ei kuitenkaan tullut hallaa sillä kerralla; mutta muutamia viikkoja jäljemmäs tuli niin kova halla, että kokonaisia maakuntia jäi leivättömäksi, joka toi kovan köyhyyden ja kurjuuden tullessaan.

VIII. Tuhlaaja-poika.

Niin kului taas joku vuosi. Iikka hyöri taloudellisissa ja perheellisissä toimissaan niinkuin ennenkin. Kansakoulu oli kylässä vaikuttamassa ja alkoi näyttää siunatuita hedelmiänsä. Kovimmankin koulun vastustajan täytyi nyt jo myöntää, että se on tuiki tarpeellinen laitos. He eivät panneet lapsiansa ensimältä kouluun, peläten niistä herroja tulevan, vaan kun he uteliaisuudesta kävivät koulua katsomassa siinä mielessä, että osaisivat paremmin sortaa ja parjata sitä, jäivät he avoimin suin katsoa öllöttämään, kun lapset opettajan edessä tekivät selvää opinkappaleista. Tuo lasten nokkeluus ja ymmärtäväisyys meni niin heidän sydämeensä, ett'ei heillä ollut yhtään suuhun tulevaa sanaa kansakoulua vastustaakseen ja moittiakseen, ja etunenässä he toimittivat lapsiansa kouluun. He tunnustivat, että olivat olleet väärässä kansakoulua vastustaessaan, ja kiittelivät niitä, jotka sen olivat toimeen panneet heistä huolimatta.

Mutta eihän tämä kansakoulun asia kuulunutkaan taas koko "tuhlaaja-poikaan", josta aikomuksemme oli puhua! Vaan ryhdymmepä nyt asiaan.

Oli erään vuoden elokuu lopulla. Ilma oli kauneimpia elokuun ilmoja, Taivas oli peitetty tiheällä lämpimännäköisellä pilviverholla ja lempeä etelätuulonen huhahteli puiden latvoissa ja huoneitten seinissä. Puut ja ne viljat, jotka vielä olivat leikkaamatta ja kullan-keltaisina, täysine tähkäpäineen, odottivat sirppimiestä, nuokahtelivat ja huojahtelivat tuulen huhahdellessa, ikäänkuin siten kiitelläksensä Luojaa suuresta hyvyydestänsä. Huoneitten seiniin tuntui lempeä tuulonen siltä kuin lempeä hyvänsuopa ihmisien varjelus-enkeli olisi siivillänsä huuhdellut niitä ja kuiskannut: "Olkaa hyvässä turvassa!" Ihmiset hyörivät kaikkialla töissänsä: toiset paitahihasillaan leikkasivat täysinäistä viljaa ja pystyttivät peltosaroillensa tiheään täysinäisiä, vankkoja kuhilaisia; toiset tekivät eloaumoja riihiensä luo ja iloisena istui maanmies elokuormansa päällä, hyräillen mieli-lauluansa, sillä hän tiesi saavansa palkan raskaasta työstänsä; toiset kuokkivat suuria ja kauniita perunoita maasta ja kantoivat niitä kellareihin talven varaksi. Siellä täällä kuului jo varstan jyske kylässä, ja illan tullen istui maamies vankan ja painavan jyväkuorman päällä, nokisena, likaisena ja tomuttuneena, mutta iloisella ja tyytyväisellä sydämellä, sillä hän tiesi nyt saavansa aittaansa ja salvoonsa viljaa, jonka turvissa hän voi tulevaisuutta rohkeasti katsoa silmiin, jolla hän voi perheensä kanssa vuoden yli toimeen tulla, jonka turvissa hän voi kaikki yhteiskunnalliset maksunsa suorittaa. Kun hän oli saanut viljan aittaansa korjatuksi, oli häntä jo odottamassa kylpy, jossa hän sai puhdistaa itsensä tomusta ja noesta; sieltä tullessaan istui hän alasti jollekin kivelle tai pellon pientarelle ja tähysteli ylös korkeuteen. Tuulonen oli tyyntynyt ja taivaanrannat olivat pallistetut purppuravärisillä pilvien reunoilla, joka lupasi jatkoa kauniille ilmalle. Ylemmäksi ilman siivellisten lentoa kohosivat hänen ajatuksensa tuossa suuressa ja kauniissa luonnon hämärässä, haaveksivaisessa kuva-temppelissä. Hän näki kaikkialla Luojan suuruutta ja hyvyyttä. Hän näki oman pienoisuutensa ja mitättömyytensä tuon suuren Luonnon-Herran rinnalla ja huudahti: "Mikä on ihminen, ettäs häntä etsiskelet?" Hän näki tuossa luonnon suuressa peilissä hengellisen alastomuutensa ja rupesi haluamaan vanhurskauden vaatteita, joita suuri Sovittaja voipi ihmiselle antaa mutta kas! Olihan hän ruumiillisestikin alasti, sillä nyt alkoi tuntua kylmältä, jos kohtakin oli kaunis ilma, sillä hän oli ollut ties kuinka kauan tuossa hurmaavassa ja haaveksivaisessa tilassaan. Hän läksi huoneesensa, jossa vaimonsa oli hänelle laittanut puhtaat vaatteet päälle pantaviksi. Iloinen valkea paloi takassa ja valaisi huoneen seinämiä, sillä pimeys oli jo saanut voiton Pohjolan valoisilta kesä-öiltä. Iloiset, terveet, punaposkiset lapset hyppelivät paitasillaan lattialla, sillä he olivat tahtoneet olla "itän kantta taunatta", mutta olivat ennen isää joutuneet kotiin, sillä heillä ei ollut vielä mitään haaveksimista, ei mitään huolta eikä surua; iloa heillä piti olla vaan ja senpätähden he nyt tuossa hyppivät viattomassa ilossa ja leikissä ja pyrkivät kilvan isän polvelle. Tämä niin kotoinen ilmiö teki avonaiseen isän sydämeen lumoavan vaikutuksen, sillä hän huomasi, että hänelläkin on jotain tehtävää, jotain toimitettavaa luonnon suuressa valtakunnassa. Tuota kaikkea tuntiessaan sulki hän syliinsä vaimonsa ja lapsensa ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin kukaan kuolevainen maailmassa saattaa olla.

Kenen sydän ei aukeaisi niin kauniina iltana? Kenen ajatukset eivät lentäisi korkeuteen? Kuka saattaisi kantaa vihaa lähimmäistänsä vastaan, siiloin kun hän itse tuntee Luojansa ja Herransa suurta rakkautta ja hyvyyttä? Oi, ei toki kukaan. Löytyisikö joku semmoinen ihmislapsien seassa, niin hän ei ole itse vielä tuntenutkaan Jumalan rakkautta, ijankaikkista rakkauden lähdettä, ja sentähden on hänen sydämensä musta — on pimeä!

Semmoinen aika ja ilta se oli, kun taas tuli posti kylään. Iikan sanomalehdet noudettiin heti ja paikalla oli taas Annin äiti kyselemässä vävyltänsä: "kuuluuko Kasperista mitään?"