"Silloin on meidän hyvä olla, sillä sydänten katkeruudet ovat poistetut. Silloin saapi isänmaa toisen muodon, toisen suunnan, sisällisessä ja ulkonaisessa kehittymisessään. Pontevasti pyrkii se silloin eteenpäin henkisissä riennoissaan ja aineellisessa vaurastumisessaan, sillä sen poikien voimat ovat kootut yhteen ja luja on kolmisäinen köysi. — Ja nyt, kunnioitetut kansalaiseni! pyydän, että yhdessä sydämessä juomme suomalaisen kansallissivistyksen onnen maljan! Jumala siunatkoon maatamme ja sen kansaa! Hän siunatkoon jokaista poikaa ja neitoa, miestä ja vaimoa! Eläköön Suomi ja sen kansallisuus!"
Kolminkertainen eläköön-huuto seurasi Iikan puhetta ja he joivat ilolla onnen-maljan suomalaiselle sivistykselle ja kansallisuudelle.
"Kas vaan tuota hurjaa talonpoikaa! Hän saarnasi niinkuin kiivain hihhulli-pappi", sanoi viralta pantu vouti.
"Älä nyt rupeakaan viisauttasi jakamaan, sillä se on tässä jotenkin huonosti paikallaan", sanoi joku vierasten joukosta voudille. Sitten tuo sanoja astui Iikan luo, tarttui häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Kiitän teitä kauniista, voimallisesta, lämpimästä ja isänmaallisesta puheestanne. Te ette taida enään tuntea minua, mutta olemmepa vanhat tutut."
"En muista ennen nähneeni teitä, herra", sanoi Iikka.
"Monta Herran vuotta sitten, Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä mäellä."
"Silloinen kiista-kumppanini, ylioppilas?"
"Niin. Niin poikamaista kuin kiistamme lienee silloin ollutkin, mutta minä en saanut sitä mielestäni haihtumaan. Paljon olette tekin sitten vaurastuneet kansallisissa asioissa, mutta minä vielä enemmän; sillä olenpa nyt täysin suomimielinen ja pidän kunnianani sitä, että olen mahdollinen sitä nimeä kantamaan", sanoi vieras.
"Tunnenpa selvästi, ett'ette ole mikään ulkokullattu, ja minä iloitsen siitä. Terve tultuanne kansan joukkoon! Minä luulen, ett'ette tule katumaan kauppaanne, sillä kansan kiitollinen sydän ja rakkaus on oleva palkkanne totuuden voitosta", sanoi Iikka ja puristi sydämellisesti kädestä tuota entistä, uudesti syntynyttä tuttuansa ja sydämmellinen ystävyys solmiusi heidän välillänsä.
Paljon aikaa oli jo kulunut siitä, kun he olivat ensi kerran toisiansa tavanneet Juhannus-yönä tuolla maantien vieressä mäellä. Outoina, vieraina olivat he silloin toisensa kohdanneet ja toisiansa ylönkatsoivat he puhellessaan. Ylönkatseella oli ylioppilas silloin kohdellut kansan nuorison leikkejä ja heidän poikamaisia kansallis-puuhiansa, ja hän aikoi yhtä poikamaisessa kansallis-sorrossaan kumota yhdellä iskulla noiden nuorten fennomanien tarpeettomat houreet, joita hän piti vaan haaveina, jotka muut olivat hetkeksi heidän päähänsä panneet, vieläpä sulana hävyttömyytenä. Hän tapasi noista nuorissa kiivastelijoissa lujan vastarinnan, ainakin lujemman kuin luulikaan, ja vaikk'ei hän luullut tuossa poikamaisessa taistelussa tulleensa tappiolle, vielä poiskaan lähtiessään, niin sai hän kumminkin sieltä ajatuksiinsa semmoisen vaivan, jota ei voinut sieltä pois karkoittaa ja joka sitten tuli ensimäiseksi herätykseksi hänen kansalliseen uudesta syntymiseensä. —