"Puhu vaan, Iikka! Mitä sinä heistä väliä pidät; juuri sentähden on sinulla sitä suurempi syy puhua, kun heitäkin on saapuvilla", kuiskasi Iikkaa lähellä oleva Jäykkälän Aappo hänen korvaansa.
"Yhtä kaikki", sanoi Iikka, nousi samassa seisomaan ja piti seuraavan puheen:
"Kunnioitettavat kansalaiset!" (Kaikki iloinen melu vaikeni). "Minua on pyydetty puhumaan tässä tilassa jotain. Toisten pyynti perustuu siihen, että he luulevat saavansa kuulla puheessani jotain hyvää ja kelvollista, jota ei kuitenkaan minulta tule; toiset ovat taas pyyntönsä perustaneet siihen, että saisivat oikein pilkan ja ivan sijaa kansaa vastaan ja kaikkia niitä kohtaan, jotka kansan etua valvovat. Siihen sitte vielä lisäksi tulee, että ympärilläni näen enimmältä osalta niitä, jotka ovat siunatusta opinlähteestä saaneet ammentaa sieluunsa niitä totuuksia, joita maailma on tähän saakka havainnut ja tunnustanut ainoiksi oikeiksi tiedetten alalla. Katsoen näihin asianhaaroihin, huomannette kaikki, ett'ei tehtäväni ole meikäläiselle mikään helppo asia; mutta aionpa kuitenkin puhua jotain. Älkäätte luulko, että puhuisin jonkun imartelevan hääpuheen; minä puhun vaan siitä, joka sydämelleni on rakkain ja kalliin asia ja sentähden pyydän jo edeltäpäin, ett'ei minun puheestani kukaan pahenisi, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu. Siis aion puhua, niinkuin ukko Törne puhui,
"maasta parhaimmasta päällä maan ja kansasta sen, hänen kansastaan."
"Aion puhua siitä kansasta, joka taistellen nälän kanssa on täällä kylmässä, kolkossa pohjoisessa ilma-alassa tämän maan raivannut kylmästä korvesta, joka on tehnyt tämän maan mahdolliseksi yhteiskunnallisille ihmis-asumisille. Aion puhua siitä kansasta, joka on, miekoin taistellen ulkonaisia vihollisia vastaan, vuodattanut tuoreimman sydänverensä isänmaansa hyväksi, siitä kansasta, jonka taisteloiden ja kärsimysten hedelmänä me nautimme niitä valtiollisia ja yhteiskunnallisia etuja, jotka meillä ovat olemassa; puhun siitä kansasta, jonka kärsimisten ja vaivojen hedelmänä mekin voimme tämänkin hupaisen hetken huolitta viettää keskellä ylöllisyyttä; siitä kansasta, joka nytkin, synkällä, raskaalla mielellä kävelee viljavainionsa ympäristöllä ja tähystelee taivaan rantoja, sillä luonnon-voimat uhkaavat taas yhdellä iskulla korjata pois hänen vuoden-pitkään vuodatetun hikensä ja väkensä. Kolkko, synkkä on kansan sydän noita ajatellessa ja katsellessa, sillä hän näkee tulevaisuutensa myös kolkkona, synkkänä; sillä hänellä on tuolla kotona kaikki, mitkä maailmassa ovat hänelle rakkaimmat. Siellä on hänen vaimonsa, joka on jo niin paljon hänen kanssaan kärsinyt elämän kovuutta, ja uusi kärsiminen, uusi taistelu uhkaa taas. Tuolla kotona on hänellä rakkaat lapsensa, jotka odottavat häneltä leipää ja joiden kanssa hän on niin usein palansa jakanut; mitä antaisi hän nyt heille, jos halla veisi kaikki? Valtio ja yhteiskunta vaatii häneltä myös saataviaan; mutta millä suoritettaisiin niitä, jos niin kävisi? Mutta samassa huomaa hän, että hyvästi järjestetyssä valtiossa on vasaramies, joka osaa antaa selvääkin selvemmän vastauksen sille kysymykselle. Näissä mietteissä tulee hän kotiinsa. Hän havaitsee lapsensa ja huomaa samassa, että rakkaimpansa hän ainakin saa itse pitää, nimittäin vaimonsa ja lapsensa; ne eivät kelpaa kenellekään, mutta hänelle ne kelpaavat. Hän sulkee lapsensa syliinsä ja murheen ja ilon kyyneleet vuotavat sekaisin hänen tunnokkaasta sydämestänsä ja ainoastaan nuot pienoiset ja vaimonsa — voivat eleillä pitää, voivat jotain vahvistusta ja lohdutusta luoda hänen murheesta ja työstä väsyneesen sieluunsa.
"Tuo kansa se on, joka nurisematta — uupumatta, väsymättä on kantanut elämän raskasta kuormaa, se kansa, jolle tämä maa on rakas ja kallis. Se on se kansa, joka ei ole kuitenkaan saanut osaksensa niitä kansallisia oikeuksiansa, joita se itsellensä oikeudella vaatii, katsoen omiin suuriin vaivoihinsa ja kärsimisiinsä.
"Saattaisiko kukaan joukossamme olla niin tunnoton, ett'eivät tämän kärsivän kansan kärsimiset kävisi hänen sydämellensä? Saattaako kukaan olla niin tunnoton, ett'eivät kansan sydämeen lyödyt haavat tuntuisi pistoina itsekunkin omassa sydämessä? Saattaako kukaan meistä olla niin tunnoton, ett'ei hankkisi tuolle sorretulle ja kärsivälle kansalle valoa ja tekisi työtä ilolla sen eduksi ja auttaisi häntä niihin oikeuksiin, jotka oikeudella ovat hänelle tulevat. Saattaako kukaan meistä iloita silloin, kun kansa suree, ja päinvastoin? vastatkaa sydämissänne, sillä minä kysyn vaan. Mutta kiitos Jumalan! kansa on silmänsä saanut auki ja kansallishenki on häntä ruvennut elähyttämään. Hän on tullut huomaamaan, mikä kallis aarre toki tuo kansallisuus on, ja hän taistelee ilolla, murhettensa seasta, sen eduksi ja sen saavuttamiseksi. Hän on tullut käsittämään, ett'ei todellista vapautta saada ilman kansallisuutta ja että
"parempi orjan elämää on kuolo hirsipuussa."
"Hän on tullut huomaamaan sen, ettei ilman taisteloa saada mitään tässä matoisessa maailmassa, ja sentähden hän taistelee ilolla kansallisuutensa eduksi henkisillä voimillansa ja aineellisilla varoillansa. Ja tämä taistelo, tämä tarkoitusperä ei ole suinkaan väärä, niinkuin muutamat sitä tahtovat luulotella; kansalla on oikeus vaatia itsellensä kansalliset oikeutensa ja heidän vaatimuksensa ei ole mikään muu kuin ihmisellinen vaatimus. Kansa ei tyydykään enään paljaisiin lupauksiin ja Judaksen kaltaisiin suun-antamisiin ja käden ojentamisiin; sillä he ovat havainneet, ett'ei tuo kaikki ole muuta kuin kavala esteleminen ja univirren veisaus suomalaiselle kansallisuudelle, jolle eräältä taholta tahdotaan vaan kallis asiamme lykätä kauvas tulevaisuuden hämärään sumuun.
"Tuo kaikki on jokaiselle isänmaan ystävälle ilahuttavaa, mutta onpa asialla muitakin ilahuttavia puolia. Maamme sivistyneessä säädyssä rupeaa myös suomalainen kansallishenki levenemään ja juurtumaan, ja yliopistossa saapi isänmaallinen henki yhä enemmän alaa, maamme opin tiellä olevissa nuorukaisissa. Ja sitä tehden, kun he sieltä hajauvat maamme virkakuntiin, sitä tehden muuttuvat sivistyneet säädyt kansanmielisiksi, jotka jo isoksi osaksi niin ovatkin; sitä tehden poistuvat nuot surulliset muistelot ja harmaat sumut, jotka niin kauvan ovat himmentäneet meidän kansallisuuttamme ja kokeneet sammuttaa sen tulta. Yhä he harvenevat ja poistuvat unohduksen hämärään sumuun ja yhä enemmän saapi ihmisellinen vaatimuksemme alaa oppineittemmekin seassa, ja yhä enemmän iloitsee kansa, sillä hän on saanut uuden, vankan sään köyteensä, jota ei voi katkaista enään mikään voima, mitkään vehkeet ja tekosyyt. Silloin me tulemme ystäviksi ja veljiksi kaikin ja teemme yksimielisesti työtä isänmaan hyväksi, kukin voimiensa jälkeen; kuka voi silloin polkea ja sortaa meidän kansallissivistystämme?