Joku aika tuon kansakoulukokouksen jälkeen tuli pitäjään pappilaan häät, sillä eräs nuori ja kunnollinen pappi nai kirkkoherran tyttären. Häissä oli monenkaltaista väkeä: siellä oli rovasteja, kirkkoherroja, apulaispappeja, ylioppilaita, metsäherroja, kauppamiehiä ja vielä siihen lisäksi eräs viralta pantu kruununvouti. Siellä oli arvokkaampia talon isäntiä ja emäntiä, joiden muassa olivat myös Niemimäkelän isäntä ja emäntäkin; sanalla sanoen: siellä oli vieraita kaikensäätyisiä ja -nimisiä. Paljon oli siellä myös herrasnaisia ja neitoja, jotka itseänsä vaatettaessa olivat toisiensa kanssa kokeneet kilpailla turhuudessa, parhaan taitonsa jälkeen. Sen kilpailunsa olivat he tehneet niin pontevasti, että heidän oli onnistunut tehdä ihminen melkein tuntemattomaksi. Sentähden näyttivätkin he kaikkien järjellisten ihmisten silmissä paremmin vaatekaapeilta kuin järjellisiltä olennoilta, paremmin apinoilta kuin kauniilta sukupuolelta.
Silloin oli heinäkuun alkupuoli ja kylmä, kolkko pohjoistuuli oli jo puhaltanut useampia vuorokausia, jonkatähden maamies käveli synkkänä ja alakuloisena tiluksillansa, tarkastellen väliin taivaan rantoja, ikäänkuin toivoen jotain lohdutusta, jotain lievitystä, synkistyneelle ja elämän huolista raskautetulle sydämellensä; semmoinen oli ilma, semmoiset olivat maamiehen mielialat silloinkin, kun häät olivat pappilassa. Hää-vieraat eivät paljon joutaneet ajatella kolkkoa ja uhkaavaa ilmaa, sillä itsekullakin oli kyllältä hommaa ja jotain touhua — sehän oli tietty, sillä nyt oli häät ja häissä ollaan iloisia, ja ilon aikana ei jouda murhe mieltä rasittamaan. Mutta olipa kumminkin hää-vierastenkin joukossa niitä, joille ei ilo ilolle maistunut tällä kerralla, vaan jotka murheellisen näköisinä usein tarkastelivat taivasta; heidän mielensä ei jaksanut olla iloinen, vaikka he olisivat olleet yhtä oikeutetut siihen kuin toisetkin kutsuvieraat, sillä hekin olivat — häissä.
No, mitäpä siitä. Vihkiminen toimitettiin suomeksi tavallisilla kirkollisilla juhlamenoilla ja vihkimisen päätettyä toivotettiin nuorelle parikunnalle onnea maljojen kanssa — kaikki oikein, eikä siitä sen enempää. Sen tehtyä kannettiin vieraille kahvia monenkaltaisien kahvi-leipien kanssa — oikein sekin, eikä siitäkään sen enempää. Sen jälkeen kannettiin totiaineita esille ja vieraita kehoitettiin tekemään itsellensä lasit — siitä vähän enemmän, sillä maljojen aika on myös puheitten aika.
Häävierasten joukossa oli paljon ruotsikiihkoisia. He tunsivat nimeltä Niemimäkelän Iikan, jota he olivat oppineet pitämään päästä viiriönä houkkana; hän muka oli yksi niistä hurjista kirkujista, jotka joka tilassa nostavat melua ja uneksivat suomalaista kansallisuutta, vaikka se heidän mielestänsä oli ihka mahdoton. Kun he saivat tietää, että Iikkakin oli häissä, tahtoivat he saada tietoonsa, kuka talonpoikaisista vieraista oli Iikka, saadaksensa niin tutustua ulkonaisestikin tuon houkkion kanssa. He kokoontuivat Iikasta ulommaksi yhteen ryhmään ja katsoivat häntä niinkuin "lehmä uutta konttia"; näyttivätpä siitä, kuin he olisivat pelänneet Iikkaa niinkuin ruutimiinaa. Erinomaisemman kärkäs oli häntä tähystämään tuo viralta pantu kruununvouti.
Häissä oli myös paljon kansallismielisiä ihmisiä ja he olivat kokoontuneet Iikan ympärille. Heissä vaikutti yksi ja sama kansallishenki ja he keskustelivat kansallisista asioista juuri silloin, kun tuo toinen joukkio ullankanteelta tarkasteli Iikkaa, nähdäksensä, minkä näköinen mies tuo hurja talonpoika oli.
Iikan ympärillä oleva joukko pyysi nyt juuri, että hän pitäisi puheen. Kun taaempana oleva joukkio, joka piti itseään ainoina sivistyneinä näissä häissä, sen kuuli, tulivat he kohta lähemmäksi sitä joukkoa, jossa Iikka oli.
"Jumaliste! Pitäkääpä puhe ja oikein komea. Tehän olette oikein fennomanien pappi", ehätti eräs ruotsikiihkoisista pilkallisesti sanomaan.
"Virkani kautta! Pitäkääpä puhe ja panenpa palkkani pantiksi, että se puhe tulee olemaan sivistyneille korville oikein hauska kuulla, ymmärrättekös veikkoset? puhe tulee olemaan hyvin sivistynyt, oikein fennomaninen", ehätti viralta pantu kruununvouti pilkallisesti säestämään ja viimeistä osaa lausuessaan katsoi hän joukkiotaan silmiin ja kaikki hänen kasvonsa juonteet olivat pilkallisessa ilvehymyssä.
"Pidä vaan puhe, Iikka!" kehoitti joku Iikan ystävistä.
"Ei minun tällä kerralla haluta pitää puhetta, sillä minä näen selvään, että nuot verettömät tahtoisivat minusta tehdä keppihevosensa", sanoi Iikka.