"Missä he ovat?"
"He ovat koulussa."
"Koulussa, koulussa, vaan eivät toki maailman rannan koulussa, jossa minä poloinen olen ollut", mutisi vieras itseksensä ja hän purskahti taas itkuun ja lapset kokivat häntä lohduttaa.
"Voi, voi, hyvät lapset, teillä on pahanen eno, kelvoton eno", änkytti vieras itkunsa seasta.
"Ei, ei, meidän enomme ei ole kelvoton, sen on isä ja äiti sanonut, enomme ei ole kelvoton — te narraatte meitä, vieras", sanoivat lapset hätäilevästi.
Vieras tuli nyt niin hiljaisen itkun valtaan, ett'ei voinut mitään puhua lapsille, ja se oli häneltä hyvin suotu, kun lapset alkoivat vetäytyä pois hänen tyköänsä; he menivät veljensä ja sisarensa luo, jotka nyt juuri tulivat kansakoulusta, ja hyppivät ja pyörivät heidän ympärillänsä.
Vieros pani penkille suullensa maata ja antoi siinä kyyneleensä vapaasti vuotaa, ja koko talonväki katsoi kummeksien outoa, kurjaa ja onnetonta muukalaista.
Isäntä oli korvapielellään kuunnellut lasten ja vieraan keskinäistä puhetta, vaikk'ei hän ollut koko keskustelusta tietävinään mitään; niistä katkonaisista lauseista, joita hän kuuli, ja vieraan suruhun vaipuneesta tilasta päätti hän, että vieraalla mahtoi olla joku kova omantunnon vaiva, joka häntä niin kovin ahdisti ja rasitti, jonkatähden hän päätti ottaa selvän asiasta, voidaksensa jollain lailla keventää hänen kuormaansa; siinä mielessä asteli hän itkeä nyhkivän, köyhän muukalaisen luo.
"Mikä teitä vaivaa, kun olette noin surullinen? Teillä mahtaa olla joku salainen omantunnon vaiva? Enkö saattaisi mitenkään olla teille lohdutukseksi?" sanoi isäntä vieraan tykö tultuansa.
"Oi, ette mitenkään, isäntä kulta", sanoi vieras itkunsa seasta.