Kaikki itkivät, lapsetkin.
"Et sinä san lähteä meiltä pois ikänä", sanoi isäntä ja pistäysi eno
Kasperin eteen.
"Älä, hyvä Iikka, päästä Kasperia", rukoili äiti.
"Älä nyt lähde veljeni pois, varsinkin tuossa tilassa. Me pidämme sinut kaikin veljenämme", pyysi Anni.
"Älkää lähtekö meiltä pois eno, on meillä teillekin ruokaa ja me olemme teille hyvät", pyysivät lapset itkussa suin.
"Älkää estelkö, älkää pidätelkö minua, minun sydämeni ei kestä kauvemmin — se katkeaa — särkyy", huusi eno Kasperi sydäntä särkevällä äänellä ja pyrki ovea kohden.
Iikka pistäysi taas hänen eteensä ja otti kovissa omantunnon vaivoissa olevan rikoksellisen lankonsa kiinni ja sanoi: "ei niin, lanko! Olemmehan ennenkin olleet käsikähmässä; olen ennenkin vienyt sinut tyrmään, se täytyy nytkin tehdä; mutta nyt teen sen paljoa mieluummasti, sillä välimme luulen kallistuvan parempaan päin."
Näin sanoen otti Iikka eno Kasperiin syliksi ja vei kovasti vastaan ponnistelevan ja kiemuroivan epätoivoisen lankonsa aika nujua porstuaan ja sieltä lukuhuoneesensa, jonka hän lukitsi sisäpuolelta, ja avaimen pisti taskuunsa.
Mitäpä siinä auttoi kuihtuneen ja vähätkin voimansa vähentäneen miehen vastaan-ponnistelemiset, sillä hänen taluttajansa oli täysirahkeinen, muhkea mies, jolla oli voimaa jäntereissä ja lujuutta tahdossa; seurata täytyi eno Kasperin häntä.
Koko yön näkyi Iikan lukuhuoneesta valkea, sillä Iikalla oli siellä nyt outoa ja tärkeää lukemista. Hänellä oli luettavana ja tutkittavana paatunut, mutta nyt rikki musertunut ihmissydän, sydän, joka siihen iskettyjen haavojen tähden sairasti epätoivon kauheaa tautia; tuota luki, tuota tutki hän ja otti osaa toisen kärsimyksiin ja tuskiin.