"Kirottu, riivattu; älä lähene minua!" ärjäsi isä ja nosti kätensä uhkaavaan asemaan!
Kaikki läsnä-olevat hämmästyivät.
"Topias, Topias! ajattele toki, mitä sanot!" sanoi mummo, hätäyksissaän.
"Minä olen sen ajatellut, jonka sanonutkin", sanoi ukko huolimattomasti.
"Niin, tiesinhän minä sen, ett'ei teidän sydämenne ole vielä sulanut paatumuksestansa. Ja se taitaa teitä hyvin ilahuttaa, kun voin teille sanoa, että olen nyt läpikäynyt kaikki maailman rannan koulun luokat, johon te, isä, minut niin uljaasti jo nuorena laitoitte. Teidän ansionne se on, isä, että poikanne tässä nyt seisoo edessänne näin uljaana ja oppinunna, ja kaikkien ihmisten ja oman isänsä kunnioittamana. Miksikä en voisi olla yhtä onnellinen kuin muutkin ihmiset, jos olisin saanut oikeaa opetusta? Miksikä en saattaisi olla ihmisille hyödyksi, niinkuin muutkin ihmiset, jos ette jo lapsuudessa olisi tukahuttaneet minussa kaikkia ihmisellisiä tunteita ja jos ette olisi istuttaneet sydämeeni jo pienokaisena turhuuden siemeniä ja turhaa luottamusta noihin jo hyvästi uitettuihin pölkkyihin eli, toisin sanoen, niillä saatuihin rahoihin? Missä ovat nyt metsät? Missä rahat? Kaikki ovat menneet, ja minä ja te itse seisomme tässä kaiken turhuuden ja kurjuuden esikuvina! Katsokaa vävyänne, tuota 'kerjäläistä' ja 'lorukirjojen' lukijaa, jota te niin uljaasti itse vihasitte ja opetitte minunkin samoin tekemään. Eikö hän ole se, jonka turvissa saatte tärveltyneen henkenne hengissä pysymään? Oi isä, isä! Kova on tuo maailman rannan koulu ja karvaat ovat sen hedelmät." Niin sanoi eno Kasperi anteeksi antamattomalle isällensä ja hänen koko ruumiinsa tärisi epätoivon vimmasta.
Ukko ei puhunut yhtäkään sanaa, lähti vaan könttimään kamariinsa.
"Rauhoitu nyt jo, lanko, ja pane levähtämään, että virkistyt!
Huomennapa sitten saadaan likemmin keskustella", sanoi Iikka.
"Huomennako? Minua ei ole huomenna täällä", sanoi eno Kasperi.
"Missäs sitten?"
"Tielle, tielle lähden taas, josta minä tulinkin. Pois tahdon lähteä jo heti, tästä teidän paristanne, jotka olette minulle niin paljon hyvää osoittaneet, jota minä en ole ansainnut — pois, pois anteeksi-antamattoman isän silmien edestä ja korvien kuulosta, kauvas tuonne kolkkoon synkkään yöhön, unohduksen hämärään sumuun — niin kauvas kuin voimani riittävät, ja silloin, kun ne uupuvat, huokaan mielelläni viimeisen henkeni, kun ma tiedän, että te olette minulle anteeksi antaneet", sanoi eno Kasperi, itki ja koperoitsi turvakoitaan.