Samassa astui Kasperin ja Annin äiti huoneesen.
Eno Kasperi heitti sisarestaan irti ja asteli horjuen äitiänsä kohden.
"Voi äiti! Minä olen poikanne Kasperi, onneton poikanne minä olen", sanoi Kasperi äidillensä värisevin äänin, eikä uskaltanut tarttua tuijottavan äitinsä kädestä kiinni.
Äiti katsoa tuijotti ensin poikaansa silmiin, sillä nähtävästi ei hän luullut ikävöidyn poikansa olevan tuonlaisessa tilassa häntä tavatessaan. Mutta kun hän toipui ensin hämmästyksestänsä ja tunsi hänen äänensä, ryöpsähti hän poikansa, tuon ryysyisen, vanhentuneen kuleksijan kaulaan ja hoki: "Minun Kasperini, totisesti sinä olet Kasperini! Nytpä tiedän toki Kasperista jotain; oletpa nyt minun sylissäni! Mutta voi, mitä sinä olet saanut kärsiä, kun olet noin vanhennut ja tullut noin ryysyiseksi; mutta kuitenkin sinä olet siinä — mutta onko tämä vaan hauskaa unta? — Ei, ei, se on totinen tosi, tuossahan sinä lunnin, kuin koettelen sinua — tosihan se on onkin. Jumalan kiitos! että mä sain poikani, joka kadonnut oli — kiitä Kasperi Jumalaa: sinulla on jalo sisar ja lanko! Pyydä heiltä anteeksi, mitä heitä vastaan rikkonut olet! Voi, voi Kasperi, minun Kasperini", huusi ja hätäili tuo kauvan poikaansa huolehtinut ja surrut äiti, kaikella äidin rakkaudella ja alttiiksi-antavaisuudella, vaikka hän poikansa tuossa tilassa löysi.
"Lanko ja sisar ovat jo minulle anteeksi antaneet, nyt on minun vielä saatava anteeksi teiltä ja isältä: antakaa, äitikulta, tekin anteeksi ilkeän poikanne rikokset!" rukoili Kasperi ja itkeä tihersi ja piti äidistään kiinni.
"Vaikka sinulla olisi enemmän rikoksia kuin sinulla onkaan, niin minä voisin ne kaikki anteeksi antaa, kaikki unhottaa. — Äidin sydän on verraton, äidin rakkaus on ääretön katuvaiselle pojalleen. — Täällä sydämessä — — —", sanoi hän ja painoi kätensä sydämensä päälle, mutta itku tukahutti hänen sanansa.
"Missäs isä on, koska hän kuuluu vielä elävän? Joko hän nukkuu? Minun pitää vielä tänä iltana saada häneltäkin anteeksi", sanoi eno Kasperi ja silmäeli tuskallisesti ympärillensä.
Iikka meni ukkoa käskemään.
Ensin ukko esteli, eikä sanonut tietävänsä mitään Kasperin kotia tulosta; mutta kun Iikka puheli hänelle, rupesi hän vastahakoisesti kömpimään ylös vuoteesta, sillä hän ei voinut enään milloinkaan kauvan vastustaa Iikkaa, kun oli oppinut tuntemaan hänen lujan ja perustetun tahtonsa, ja niin tuli ukko Iikan kanssa vastahakoisesti tupaan.
"Voi isäkulta! Voitteko tekin antaa anteeksi onnettomalle, katuvaiselle pojallenne, yhtä sydämellisesti, yhtä alttiiksi-antavaisesti kuin äiti, lanko ja Annikin ovat antaneet?" sanoi eno Kasperi ja rupesi astumaan isäänsä kohden.